OHTAKARIA KIERTELEMÄSSÄ

Jo alkuviikosta mielessäni oli, että lähden viikonlopun aikana kiertelemään Ohtakaria, jos vain kelit sattuvat kohdilleen. Olen tällä viikolla illoin tehnyt kuvakirjaa viime vuoden aikana Somerossa ottamistani kuvista. Kuvat kertovat saaren maisemista ja siellä vietetyistä päivistä kevättalven hangilta syksyn ruskaan ja lehtien putoamiseen saakka. Tuota kuvakirjaa värkätessä tuli ikävä Someroon ja ajattelin, että sopivassa kohdassa otan aikaa ja lähden ihailemaan merta. Se kohta oli tänään.

Tie Ohtakariin oli jäinen ja mutkaisempi kuin muistinkaan. Ajelin siis hiljalleen ja vähän ajan kuluttua kalastajakylä mökkeineen putkahti näkyviin. Ja meri! Aivan upea ja niin sininen.

Ohtakari on paikkana viehättävä. Kalastajien tukikohtana sillä on oma, pitkä historiansa, jota se kertoo edelleen, vaikka aika on nyt toinen ja mökit kesänviettäjien vapaa-ajan asuntoina. Jo vuosikymmeniä sitten rakennettu pengertie ja silta yhdistävät saaren mantereeseen ja takaavat sen, että Ohtakarissa on liikkujia ympäri vuoden. Vilkkainta siellä on ilman muuta kesäaikaan, mutta tänään tammikuisena lauantaina, Ohtakarin maisemissa oli huippuhienoa kuljeskella. 

Kalasatama nukkui talviunta. Verkkoja oli satamarakennuksen katoksen alla isot kasat odottamassa kalastuskauden alkamista. Laiturit olivat tyhjinä veneistä. Lumi oli ohuesti peittänyt karikkoisen saaren. Kuljin lähellä rantaa ja ihailin isoja aaltoja, jotka pärskyivät kiviä vasten ja saivat vesipisarat lentämään ryöppyinä korkealle ilmaan. Saaren ulkopäässä, Luotsipäässä, tuuli oli aikamoinen. Luonto ja meri näyttivät voimaansa. Aallot kuohuivat ja kauempaa kuului matala humiseva ääni, meren pauhu. Siinäpä sitä oli merimaisemaa. Täytyi oikein pysähtyä hetkeen. Antaa tuulen tuivertaa kasvoilla, hengitellä syvään ja ihastella näkymää. Kyllä sielu lepäsi.

Rannalla kivet olivat paksuhkon jääkerroksen peitossa ja vesi huuhtoi niitä jatkuvasti. Rantalepikkoon ja vedenrajassa törröttäviin pajuihin luonto oli muovannut jäätaidettaan, jonka pilviverhosta välillä voiton ottava aurinko sai kauniisti kimaltelemaan. Luotsitalo ja sen vieressä oleva ”pooki” seisoivat ylväästi paikoillaan. 

Kalastajakylän päässä saarta mökit olivat nurkat lähellä toisiaan ja välissä pienempiä latoja. Niiden joukossa myös kalastusmuseo. Meren armottomuudesta oli muistuttamassa hukkuneille kalastajille pystytetty muistokivi siihen kaiverrettuine nimineen.

Näkötorniin ajattelin kiivetä, mutta varoitustauluja luettuani päätin, että ehkä on viisaampaa jättää kiipeäminen väliin. Tyydyin siis kuljeskelemaan mökkien välissä kulkevia polkuja ja ihailemaan maisemia maan tasalta. Mökkien ikkunat olivat kuin peilejä, joihin maisema kuvastui.

Harvoin tulee Ohtakarissa käytyä, vaikka se ei kaukana ole ja harvoin näkee meren tammikuussa tällaisena kuin tänään näin. Kaksi tuntia Ohtakarissa kulkien vilahti nopeasti. Lähtiessäni kotimatkalle jäistä ja mutkaista tietä, kaunis merimaisema jäi taakseni pastellinsävyiseen auringonvaloon. Ajattelin, että seuraavaan kertaan en ehkä pidä niin kovin pitkää väliä.  

                                          - Jaana