AURINKOISTA LOPPIAISTA


Aamu oli harmaa ja näytti ennustavan pimeää päivää. Ennen puoltapäivää alkoi kuitenkin aurinko näkyä. Oli paras ampaista ulos viivyttelemättä yhtään, sillä tähän vuodenaikaan auringonvalo on sen verran harvinaista herkkua, että jos vain mahdollista, siitä on otettava välittömästi ilo irti. Liikkeelle siis.



En suunnitellut mitään reittiä, mutta samoin kuin eilen, lähdin Mäntyperän suuntaan ja jatkoin sieltä Akolankariin. Eilen illalla jossain välissä satoi vähän lunta ja se peitti petollisesti jäistä tienpintaa. Yritin kävellä maltillisesti, enkä tuhatta ja sataa, kuten usein tapanani on. Ehkä vauhdin hillitsemisestä ja nastakengistä oli apua, sillä pysyin pystyssä.



Rantaan ja jonkin matkaa merelle päin oli kerääntynyt jäälohkareita, mutta kauempana meri näkyi sulana ja sinisenä. Maisema oli tosiaan sinivalkoinen, kun merelle päin katseli. Puiden latvat ulottuivat kohti korkeuksia vihreinä, sillä sadesää ja toissailtainen myrskytuuli olivat vieneet viimeisetkin lumenrippeet niiden oksilta. Aurinko paistoi jäiseen rantaan sokaisevan kirkkaasti. Aivan hiljaista ei ollut, sillä linnut lauloivat. Ei kuulunut vain variksen raakkumista, vaan pikkulinnut lauloivat. Tuntui kuin olisi kevättalvi, vaikka tammikuu on vasta alullaan. 





Jatkoin luontopolkua Meksille. Metsässä oli hiljaista. Eiliset jäljet erottuivat vielä vähän uuden ja vähäisen lumen alta. Tuoreet jäniksenjäljet kulkivat niin tarkkaan luontopolkua pitkin, että oikein huvitti. Näytti siltä, että pupujussi oli osannut vallan hyvin seurata merkittyä luontopolkua. 


Kallioille päästessäni aurinko paistoi vielä komeasti. Sulaa merta katsoessani toivoin, että tulisi sen verran lunta ja pakkasta, että talven aikana pääsisi jäälle. Uudet suksetkin odottavat käyttöä. Jospa edes pitkin rantoja pääsisi hiihtelemään, ellei ihan merenjäälle asti. Aika näyttää, jäävätkö tällaiset suunnitelmat haaveiksi vain. Onneksi luonnossa liikkumisesta pääsee nauttimaan näinkin – maa tukevasti jalkojen alla. 



Aikani kalliolla kuljeskeltuani ja maisemista nautittuani jatkoin Juoponperälle. Metsäpolkua oli hyvä kävellä. Ei ollenkaan liukasta. Kallioilla sen sijaan sai kulkea varoen. Lunta oli niin vähän, että kallioiden karhea pinta näkyi laikkuina sen alta, mutta jää, joka kallioita paikoin peitti, olikin sitten toinen juttu. Se ei ollut mitenkään näkyvää ja senpä vuoksi kovinkin arvaamatonta sopivasti jalan alle sattuessa. Selvisin hyvin. Yhdellä kaatumisella, eikä sekään ollut oikeastaan mikään.


Aurinko alkoi jo laskea, kun tulin Juoponperälle ja lähdin kulkemaan kotia kohti. Kylläpä taas mieli lepäsi raikkaassa ulkoilmassa, luonnon keskellä. Ja vielä auringostakin sai nauttia! Huomenna paluu arkeen ja työhön. Tällä kävelyreissulla on akut ladattu sitä varten.

               - Jaana    








Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

ROOSIN LEIPOMO - PALA HIMANGAN PAIKALLISHISTORIAA

Kuva
Monet himankalaiset muistavat ison, kaksikerroksisen rakennuksen, joka sijaitsi likimain nykyistä paloasemaa vastapäätä, entisen Säästöpankin vieressä. Aika lailla keskellä kylää. Rakennuksessa sijaitsi Roosin leipomo, jonka yhteydessä toimi aikoinaan myös ruokatavarakauppa.  K oulumatkani kulki vuosien ajan tuon rakennuksen ohi. Kävellessäni aamuisin bussipysäkille, oli Roosin leipomossa tehty töitä jo tuntitolkulla. Sen merkkinä herkulliset tuoksut tulvivat ohikulkijoiden nenään. Leipä- ja pullataikinat oli valmistettu yön tunteina ja aamuyön aikana ne oli paistettu rapeakuorisiksi ruislimpuiksi, ohrarieskoiksi ja muhkeiksi sekaleiviksi, jotka himankalaiset yleisesti tunsivat nimellä ”keskiruusi”. Myös pullapitkot, bostonkakut ja monet muut makeat herkut oli jo aamuvarhaisella valmistuneet ja pakattuina kuljetettu kauppoihin. Roosin leipomo oli aikanaan Himangan kyläkuvassa hyvin merkittävä. Olipa häät, syntymäpäivät, ristiäiset tai hautajaiset, oman kylän leipomoa tarvittiin...
Lue lisää

MUISTOISSA SAHANMÄKI

Kuva
Facebook saattaa tuoda eteen kiinnostavia tuttavuuksia. Anoppini nuoruudenystävä Heli bongasi minut siellä kolmisen vuotta sitten, ilmeisesti sukunimeni perusteella ja laittoi kaveripyynnön. Avoimena ja puheliaana ihmisenä hän otti myöhemmin yhteyttä puhelimitsekin ja juttelimme kuin vanhat tutut. Heli on asunut jo vuosikymmeniä Ruotsissa, mutta kirjoitellut facebookiin päivityksiä  lapsuudestaan Himangalla ja Sahanmäellä. Niitä seuratessani, minulle syntyi ajatus kirjoittaa Sahanmäen elämänmenosta entisaikaan. Heli lupautui ystävällisesti jakamaan omia muistojaan, kun sitä häneltä pyysin. Viestejä tipahteli ja juttelimmekin puhelimessa. Helin sanojen mukaan Sahanmäki on tosi rikas ja kun penkomaan alkaa, löytyy vaikka mitä. Sen hän myös osoitti todeksi. Paljon on Sahanmäki elämää nähnyt ja paljon se kätkee historiaa, johon pääsin Helin muistojen myötä kurkistamaan. Ennen Himangalle tuloaan Heli oli ollut sotalapsena Ruotsissa. Sodan loputtua Heli tuotiin takaisin Suomeen ja hän pä...
Lue lisää

TAMMIKUU ON TAPUTELTU

Kuva
Pitkä ja pimeä tammikuu on takana ja se tuntuu mukavalta. Korkeat luminietokset ja pakkaset eivät hätistelleet, mutta märkä ja loskainen keli oli omiaan lisäämään ikuisuudelta tuntuvan pimeyden mahtia. Sää sahasi plussan ja pikkupakkasen välillä niin, että enimmäkseen on ollut tosi liukasta, mikä on tehnyt ulkona liikkumisesta hyvinkin haastavaa. Tammikuulta muistiin jäi yksi ihana, aurinkoinen päivä, joka onneksi sattui sunnuntaille. jolloin siitä pääsi nauttimaan valoisaan aikaan. Silloin oli pitkästä aikaa tunne, että oli nautinto ulkoilla, eikä oikein malttaisi sisälle palatakaan. Aurinko paistoi matalalta, mutta se paistoi! Ei tuullut ja vasta satanut lumi kimalteli puhtaanvalkoisena. Pikkupakkanen toi oikean talven tuntua. Luonto oli kaunis ja ihmiset liikkeellä sen kauneutta ihaillen.     Tammikuuhun mahtui myös aivan uusi kokemus, kun pääsin osallistumaan viikonlopun mittaiseen kirjoittamisen retriittiin Pyhtäällä. Pieni ryhmä kirjoittamiseen tavalla tai toisell...
Lue lisää