Elämänmerellä

Jo alkuviikosta mielessäni oli, että lähden viikonlopun aikana kiertelemään Ohtakaria, jos vain kelit sattuvat kohdilleen. Olen tällä viikolla illoin tehnyt kuvakirjaa viime vuoden aikana Somerossa ottamistani kuvista. Kuvat kertovat saaren maisemista ja siellä vietetyistä päivistä kevättalven hangilta syksyn ruskaan ja lehtien putoamiseen saakka. Tuota kuvakirjaa värkätessä tuli ikävä Someroon ja ajattelin, että sopivassa kohdassa otan aikaa ja lähden ihailemaan merta. Se kohta oli tänään. Tie Ohtakariin oli jäinen ja mutkaisempi kuin muistinkaan. Ajelin siis hiljalleen ja vähän ajan kuluttua kalastajakylä mökkeineen putkahti näkyviin. Ja meri! Aivan upea ja niin sininen. Ohtakari on paikkana viehättävä. Kalastajien tukikohtana sillä on oma, pitkä historiansa, jota se kertoo edelleen, vaikka aika on nyt toinen ja mökit kesänviettäjien vapaa-ajan asuntoina. Jo vuosikymmeniä sitten rakennettu pengertie ja silta yhdistävät saaren mantereeseen ja takaavat sen, että Ohtak...

Yritän saada ilon irti vähäisistä valoisista tunneista silloin, kun se on mahdollista. Tänään oli sunnuntai ja aamulla valkoinen maa. Oli siis satanut lunta ja sälekaihtimien takainen, pihamaalle avautuva näkymä oli yllättävä. Maisema oli puhtaan valkoinen ja selkeästi valoisampi. Periaatteessa ei pitäisi olla lainkaan yllättävää, jos tammikuussa sataa lunta, mutta tänä talvena näyttää olevan toisin. Lähdin liikkeelle tutulle reitille luontopolun suuntaan. Olipa mukava kävellä parin asteen pakkasessa, talvisessa maisemassa. Tuuli puhalsi melko kylmästi, mutta eipä se kulkua haitannut. Sahanmäki näyttäytyi uuden lumen myötä puhtaan valkoisessa asussa.  Jälleen kerran kävelin Meksille. Siellä rantaan oli kertynyt valtavat määrät jääpalloja. Tuuli puhalteli ja sai aikaan aallokkoa, joka kuohuen kohahteli kallioon ja keinutteli hyisessä vedessä uiskentelevia jääpalloja. Siinä ne liikkuivat hiljalleen aaltojen mukana. Olivat kuin kuorittuja perunoita. Sileitä pinnaltaa...

Tammikuu on vierähtänyt yli puolen välin. Aamulla on pimeää, illalla on pimeää ja vettä sataa. Välillä voi sataa räntää, jonka jäljiltä maa on hetken valkoinen. Kuitenkin vain hetken ja sitten se on taas ainoastaan entistä märempi. Voi kuulostaa tosi tylsältä, mutta kaikki on suhteellista.  Tässä yhtenä iltana etsin kaapin perukoilta, monista albumeistani, tiettyä valokuvaa. Olen huomannut, että nykyisin saan kulumaan melko paljonkin aikaa kaikenlaisten tavaroiden etsimiseen. Niiden löytymistä hidastaa myös ITTVH eli iän tuoma tarkkaavaisuuden vajaus häiriö, joka mitä ilmeisemmin on alkanut vaivata. Käytännössä se näyttäytyy niin, että alan tekemään jotain. Ennen kuin saan asian hoidettua, huomaan jotain muuta ja aloittamani homma vaihtuukin toiseen sillä seurauksella, että alkuperäinen unohtuu. Näin kävi tuonakin iltana, kun etsin sitä tiettyä valokuvaa. Käsiini sattui gradu, jonka opintojeni päätteeksi joitakin vuosia sitten kirjoitin. Albumit jäivät hyllyyn ja aloin s...

Onpas se tuullut ja satanut silkkaa vettä, vaikka kalenterin mukaan on sydäntalven aika. Kuutamo on kuluneella viikolla ollut komea ja siitä tuli napattua muutama kuvakin tässä yhtenä iltana. Siellä se möllötti, täysikuu korkealla taivaalla ja valaisi uskomattoman paljon. Kuin iso katulamppu olisi sytytetty. Tänään odottelin säätietojen lupaamaa aurinkoa ja ehkä se vähän jostain paksun pilviverhon takaa yrittikin kurkistella, kun lähdin autoilemaan Roiman majaa kohti. Ajatuksena oli kiertää siellä luontoreitti, joka kulkee pitkin metsää Mikkonlahden rantaan, nousee kallioille ja jatkuu sieltä takaisin majalle päin.   Reitin alkupää näytti liukkaalta ja ajattelin jo valinneeni väärät kengät. Ehkä nastakengät olisivat olleet tavallisia talvilenkkareita paremmat. Jatkoin kuitenkin matkaa ja hetken kuljettuani alkureitin vähäistäkään lunta ja jäätikköä ei enää ollut. Vettä niiden sijaan oli ja siinä kohtaa mietin, että kumisaappaat olisivat saattaneet palvella parha...

Aamu oli harmaa ja näytti ennustavan pimeää päivää. Ennen puoltapäivää alkoi kuitenkin aurinko näkyä. Oli paras ampaista ulos viivyttelemättä yhtään, sillä tähän vuodenaikaan auringonvalo on sen verran harvinaista herkkua, että jos vain mahdollista, siitä on otettava välittömästi ilo irti. Liikkeelle siis. En suunnitellut mitään reittiä, mutta samoin kuin eilen, lähdin Mäntyperän suuntaan ja jatkoin sieltä Akolankariin. Eilen illalla jossain välissä satoi vähän lunta ja se peitti petollisesti jäistä tienpintaa. Yritin kävellä maltillisesti, enkä tuhatta ja sataa, kuten usein tapanani on. Ehkä vauhdin hillitsemisestä ja nastakengistä oli apua, sillä pysyin pystyssä. Rantaan ja jonkin matkaa merelle päin oli kerääntynyt jäälohkareita, mutta kauempana meri näkyi sulana ja sinisenä. Maisema oli tosiaan sinivalkoinen, kun merelle päin katseli. Puiden latvat ulottuivat kohti korkeuksia vihreinä, sillä sadesää ja toissailtainen myrskytuuli olivat vieneet viimeisetkin lumen...

Sanotaan, että vahingonilo on paras ilo. Sanonnassa lienee vinha perä, sillä kun me ihmiset kerromme toisillemme omista ja muiden mokista, tarinaa seuraa usein mahtava naurunremakka. Haluan uskoa, ettei se kuitenkaan ole pahantahtoista. Paremminkin tuo nauru, joka hyviä juttuja seuraa on hyvänmielen purkausta ja myös vertaistukea, sillä mokia sattuu kaikille. Eikä mokaileminen tosiaankaan ole niin vakavaa! On ihmisiä, jotka osaavat nauraa itselleen, eivätkä pidä pahana, jos muutkin heidän mokilleen nauravat. Tykkäävät mokistaan kertomalla tuottaa iloa itselleen ja muille. Sama moka hyvin kerrottuna, voi tuottaa monta hulvattoman hauskaa hetkeä monelle eri porukalle. Yleensä tällaisilla tyypeillä on myös jutun kertomisen lahja ja he pistävät itsensä likoon, osaavat sopivasti värittää tarinoita, eivätkä vaivaudu siitä, että tekevät itsestään hiukkasen tyhmän oloisia. Heidän kertominaan tarinat jäävät elämään, jopa sukupolvelta toiselle. Minulla on onni tuntea joitakin jutun...

Sanotaan, että kaunista tai hyvää ei näe silloin, kun se on lähellä. Tätä mietin joskus, kun teen kävelylenkkejä kotikyläni maisemissa. Himanka on kaunista seutua. Sitä tosiasiaa ei muuta palvelujen kuihtuminen eikä mikään muukaan. Luonto on täällä kaunista. Löytyy vettä, metsää, peltoja ja kallioita. Jos suuntaan lenkkini kylälle päin, kuljen hyvin usein Raumankarin mäelle. Puusiltaa ylittäessäni kosken halkoma maisema näyttää erilaiselta vuodenajasta riippuen. Omalla tavallaan se on aina komea. Talvella vesi virtaa isojen, lumen peittämien jäälohkareiden alla. Kevään koittaessa veden voima kasvaa ja kesällä rannalla kasvavat tuomet levittävät kukkiensa tuoksua kosken kohinan ylle. Syksy tuo ruskan värit maisemaan, mutta vesi jaksaa aina virrata. Kävellessä joen toista puolta rannan tuntumassa, voi tieltä poiketa polulle ja kulkea lähemmäksi rantaa. Kosken kuohuja pääsee ihailemaan lähes vierestä ja näkemään Raumankarin eri vinkkelistä, kauempaa. Sieltä huomaa...