YRITYSTÄ HIIHTÄÄ JA KULJESKELUA RUONAN RANNOILLA
Olen
koko talven odotellut lunta, että pääsisin testaamaan uudet sukset. Eilen
päätin, että ennen saunaa käyn tekemässä hiihtolenkin. Olin viikolla
iltalenkillä ollessani käynyt tarkistamassa, että latu on olemassa. Koska
muutaman asteen pakkaset vaihtuivat taas plussan keleihin, ajattelin, että
latua ei kauan ole, joten nyt on tilaisuuteen tartuttava.
Suksi
luisti. Luistoa oli liikaakin, sillä pienissäkin alamäissä vauhti tuntui
yltyvän päätä huimaavaksi. Olin varovainen ja aurailin hissukseen. Nousut eivät
haitanneet. Kipusin ne kunnon kohoamisen toivossa ja hiki tuli. Sitten tuli
eteen niin suuri mäki, että jäin sen päälle miettimään, miten selviäisin. Koska
lunta on todella olemattoman vähän, mäki oli jäinen, eikä siinä ollut
minkäänlaista latua. Se näytti siltä, että olisin laskenut siitä mieluummin
mutkamäkeä slalomsukset jalassa. Huomasin, että muutama muu oli samassa kohtaa miettinyt,
miten eteenpäin, sillä rinteeseen oli tampattu suksilla jäljet varmempaa ja
turvallisempaa laskeutumista varten. Siitä siis minäkin könysin alas. Jyrkimmän
kohdan ohitettuani hivuttauduin hiljalleen vieläkin alemmaksi ja lopulta latu
tuli jälleen näkyviin. Olin jo onnistunut pääsemään lähes tasamaalle, kun se
tapahtui – pieni horjahdus ja lensin persuksilleni. Auts! Vauhti oli vielä
niinkin alhaalla yltynyt melkoisen kovaksi, mutta se loppui äkkipysäykseen. Ei mikään
pehmoinen kaatuminen, vaan kunnon täräys jäiseen, kovaan maahan. Häntäluuni
huusi hallelujaa.
Eipä
ollut kiva hiihtoreissu ja tuumailin, että tästä eteenpäin hiihtelen tasamaalla
eli merenjäällä tai pitkin rantoja, missä viihdynkin suksien päällä
huomattavasti paremmin kuin kuntoladuilla. Jos jäitä tai suhteellisen tasaisia
latuja ei ole lähettyvillä, en hiihdä. Ei liene tarkoituksenmukaista, että hiihtolenkin
jälkeen on turvauduttava Buranaan ja kylmävoiteeseen.
3-
vuotias ystävä kävi ilokseni minua tänään aamupäivällä tapaamassa. Kerroin
hänelle eilisestä pyllähdyksestäni. Silmiin tapittaen hän kuunteli juttuani. Hymy
kasvoilla leveni ja lopulta hän nauroi iloisesti todeten: ”Aivan hassua!” Niinpä niin. Lähtiessään pikkuystäväni sanoi: ”Pitäkää hauskaa ja heippa!”
Siinä kohtaa minuakin jo nauratti kipeästä häntäluusta huolimatta ja mietin,
että mitähän hauskaa nyt sitten keksisi.
Harmaa
ja vesitihkuinen sää ei kovin houkutellut ulos, mutta autoilin satamaan päin ja
poikkesin siitä Eteläniemen tielle. Parkkeerasin Ruonan kohdalle ja kävelin
kalliolle rantaan. Kallioita peitti muutaman sentin märkä lumikerros ja
osittain kallion pinta näkyi sen alta. Puut ojentelivat rannalla paljaita,
risuisia oksiaan. Vähäisen jääsohjon pinnalla kellui siellä täällä vettä. Kaukana horisontin
raja erottui niin haaleana, että oli vaikea erottaa, mihin meri loppuu ja mistä
taivas alkaa.
Kallioilta,
usvaisen ja melko ankean meren yli näkyi Somero. Kuvia tähtäillessäni kameran avulla näkyi selvästi, että jäistä vapaa meri ympäröi saarta.
Ruonan rakennukset
seisoivat tyhjinä ja hiljaisina. Vanhimman, melko ränsistyneenkin rakennuksen
takaa virtasi puro. Se pulputteli merelle päin jo Eteläniemen tien toiselta
puolen, pienen sillan alta. Maisema ei ollut talvisen kaunis eikä keväästä
vielä ollut tietoa. Märkää, loskaa, väritöntä ja sumeaa.
Tekisi
mieleni kysyä, että milloin tämä talvi oikein loppuu? Jotenkin latistavaa
tällainen ihmeellisessä vuodenaikojen välitilassa oleminen. Ei mikään kunnolla,
vaan muutaman pakkas- ja plusasteen välillä sahaamista. Varmaan sormet, jopa yhden
käden, riittävät laskemaan kerrat, jolloin tänä talvena on tavoittanut talven
tuntua. Talvimaiseman kauneudesta ei ole juurikaan päässyt nauttimaan. En
kaipaa kovia pakkasia enkä luntakaan valtavia kinoksia, mutta jotenkin kaipaa,
että vuodenaika olisi tunnistettavissa.
Valo
kuitenkin lisääntyy päivä päivältä, mikä on ihanaa. Kävellessäni Eteläniemen tietä
pätkän matkaa Ruonalta eteenpäin, huomasin, että tienvarrella pajunkissat
olivat jo puhjenneet. Kevät on tulossa. Olen vain turhan malttamaton. Näillä
mennään sitä kohti.
-Jaana
Kommentit
Lähetä kommentti