YRITYSTÄ HIIHTÄÄ JA KULJESKELUA RUONAN RANNOILLA


Olen koko talven odotellut lunta, että pääsisin testaamaan uudet sukset. Eilen päätin, että ennen saunaa käyn tekemässä hiihtolenkin. Olin viikolla iltalenkillä ollessani käynyt tarkistamassa, että latu on olemassa. Koska muutaman asteen pakkaset vaihtuivat taas plussan keleihin, ajattelin, että latua ei kauan ole, joten nyt on tilaisuuteen tartuttava.


Suksi luisti. Luistoa oli liikaakin, sillä pienissäkin alamäissä vauhti tuntui yltyvän päätä huimaavaksi. Olin varovainen ja aurailin hissukseen. Nousut eivät haitanneet. Kipusin ne kunnon kohoamisen toivossa ja hiki tuli. Sitten tuli eteen niin suuri mäki, että jäin sen päälle miettimään, miten selviäisin. Koska lunta on todella olemattoman vähän, mäki oli jäinen, eikä siinä ollut minkäänlaista latua. Se näytti siltä, että olisin laskenut siitä mieluummin mutkamäkeä slalomsukset jalassa. Huomasin, että muutama muu oli samassa kohtaa miettinyt, miten eteenpäin, sillä rinteeseen oli tampattu suksilla jäljet varmempaa ja turvallisempaa laskeutumista varten. Siitä siis minäkin könysin alas. Jyrkimmän kohdan ohitettuani hivuttauduin hiljalleen vieläkin alemmaksi ja lopulta latu tuli jälleen näkyviin. Olin jo onnistunut pääsemään lähes tasamaalle, kun se tapahtui – pieni horjahdus ja lensin persuksilleni. Auts! Vauhti oli vielä niinkin alhaalla yltynyt melkoisen kovaksi, mutta se loppui äkkipysäykseen. Ei mikään pehmoinen kaatuminen, vaan kunnon täräys jäiseen, kovaan maahan. Häntäluuni huusi hallelujaa.  

Eipä ollut kiva hiihtoreissu ja tuumailin, että tästä eteenpäin hiihtelen tasamaalla eli merenjäällä tai pitkin rantoja, missä viihdynkin suksien päällä huomattavasti paremmin kuin kuntoladuilla. Jos jäitä tai suhteellisen tasaisia latuja ei ole lähettyvillä, en hiihdä. Ei liene tarkoituksenmukaista, että hiihtolenkin jälkeen on turvauduttava Buranaan ja kylmävoiteeseen. 


3- vuotias ystävä kävi ilokseni minua tänään aamupäivällä tapaamassa. Kerroin hänelle eilisestä pyllähdyksestäni. Silmiin tapittaen hän kuunteli juttuani. Hymy kasvoilla leveni ja lopulta hän nauroi iloisesti todeten: ”Aivan hassua!” Niinpä niin. Lähtiessään pikkuystäväni sanoi: ”Pitäkää hauskaa ja heippa!” Siinä kohtaa minuakin jo nauratti kipeästä häntäluusta huolimatta ja mietin, että mitähän hauskaa nyt sitten keksisi.

Harmaa ja vesitihkuinen sää ei kovin houkutellut ulos, mutta autoilin satamaan päin ja poikkesin siitä Eteläniemen tielle. Parkkeerasin Ruonan kohdalle ja kävelin kalliolle rantaan. Kallioita peitti muutaman sentin märkä lumikerros ja osittain kallion pinta näkyi sen alta. Puut ojentelivat rannalla paljaita, risuisia oksiaan. Vähäisen jääsohjon pinnalla kellui siellä täällä vettä. Kaukana horisontin raja erottui niin haaleana, että oli vaikea erottaa, mihin meri loppuu ja mistä taivas alkaa. 



Kallioilta, usvaisen ja melko ankean meren yli näkyi Somero. Kuvia tähtäillessäni kameran avulla näkyi selvästi, että jäistä vapaa meri ympäröi saarta. 



Ruonan rakennukset seisoivat tyhjinä ja hiljaisina. Vanhimman, melko ränsistyneenkin rakennuksen takaa virtasi puro. Se pulputteli merelle päin jo Eteläniemen tien toiselta puolen, pienen sillan alta. Maisema ei ollut talvisen kaunis eikä keväästä vielä ollut tietoa. Märkää, loskaa, väritöntä ja sumeaa. 

 
Tekisi mieleni kysyä, että milloin tämä talvi oikein loppuu? Jotenkin latistavaa tällainen ihmeellisessä vuodenaikojen välitilassa oleminen. Ei mikään kunnolla, vaan muutaman pakkas- ja plusasteen välillä sahaamista. Varmaan sormet, jopa yhden käden, riittävät laskemaan kerrat, jolloin tänä talvena on tavoittanut talven tuntua. Talvimaiseman kauneudesta ei ole juurikaan päässyt nauttimaan. En kaipaa kovia pakkasia enkä luntakaan valtavia kinoksia, mutta jotenkin kaipaa, että vuodenaika olisi tunnistettavissa.



Valo kuitenkin lisääntyy päivä päivältä, mikä on ihanaa. Kävellessäni Eteläniemen tietä pätkän matkaa Ruonalta eteenpäin, huomasin, että tienvarrella pajunkissat olivat jo puhjenneet. Kevät on tulossa. Olen vain turhan malttamaton. Näillä mennään sitä kohti. 

-Jaana
  















Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

ROOSIN LEIPOMO - PALA HIMANGAN PAIKALLISHISTORIAA

MUISTOISSA SAHANMÄKI

TAMMIKUU ON TAPUTELTU