RÖSÖN KOMEAT KALLIOT

Tässä eräänä päivänä mökkisaaren laiturilla, ympäröivää maisemaa katsellessa, silmiin sattui naapurisaaren päässä oleva paikka, nimeltään Rösö. Kalliot, joiden tiedän siellä olevan, eivät sattuneet silmiään, sillä ne ovat peittyneet rantaan kasvaneen lepikon varjoon, mikä on harmi. Joskus vuosia sitten kalliot kohosivat korkeina ja näkyivät eräänlaisena maamerkkinä.

Siinäpä päähäni pälkähti pukata soutuvene vesille ja suunnata Rösöön katsomaan, miltä siellä näyttää. Muistin nopeassa lähdössä varata mukaan lenkkarit, sillä jaloissani olleilla crocseilla ei kallioilla kiipeiltäisi. Rantautumisessa, jonka matalavetisessä poukamassa suunnittelin suorittavani kahlaamalla, ne olisivat kuitenkin kätevät.

Poukamaa lähestyessäni sen kivinen pohja näkyi hyvin kirkkaassa vedessä. Muutama iso kivi oli aivan vedenpinnan tuntumassa, mutta onnistuin väistämään ne ja pääsin rantautumaan onnistuneesti. Kiskaisin soutuveneen reilusti rantakivikolle ja sidoin vielä kiinni rannan lähellä kasvavan koivun runkoon. Siinä muistin vaarini joskus sanoneen, että vene ja hevonen pitää aina sitoa. Ajattelin, että on hassua, miten jossakin tilanteessa voi muistaa jonkun ihmisen tai asian pitkän ajan takaa. 




Lokit, jotka ilmeisesti pesivät poukamassa, kirkuivat saapumistani hetken aikaa. Kun lähdin nousemaan rannasta ylemmäs, kallioiden suuntaan, ne rauhoittuivat. Huomasivat varmaan tällaisen yksinään soutuveneellä kulkevan täti-ihmisen olevan harmiton. 

Kalliolohkareet. jotka rannan tuntumasta johtivat tietä itse kallioille, olivat nekin vallan massiivisia möhkäleitä. Isoja, paksuja ja teräväkulmaisia. Muistutin itseäni, että on edettävä rauhallisesti. En halunnut nyrjäyttää nilkkaa tai taittaa rannetta kompuroidessani, enkä mitään muutakaan haaveria sattuvan, kun yksin könysin kallioilla.


Rösössä tulee käytyä harvoin. Edellisestä käynnistä oli kulunut taas muutama vuosi. Samalta ne kalliot näyttivät kuin ennenkin. Jotenkin siinä kiipeillessä ja korkeimpia kallioita katsellessa tuli silti tunne, että olivatko ne tosiaan näin mahtavat. Tutisevin jaloin ja suurta varovaisuutta noudattaen kapusin korkeammalle. Välillä pysähdyin katselemaan ympärille ja samalla miettimään etenemissuunnitelmaa. Kitukasvuisen kuusenlatvan takaa siinteli mökkisaaren ranta. Ihmettelin luonnon kasvuvoimaa, sillä niin surkea kuin kuusi olikin, siinä oli paljon käpyjä. Kallioiden pystysuorien seinämien karheassa pinnassa oli halkeamia, joista työntyi hentoa oksaa vihreine lehtineen.


Kaikista korkeinta kallionlohkaretta vasten oli asetettu tikapuut. Kovin luotettavilta ne eivät näyttäneet. Muistin ne jo edelliseltä käynniltä ja siksi tiesin niiden kokeneen useammat syyssateet ja talvipakkaset. Nyt ne olivat helteessä kuivuneet ja vähän halkeilleetkin. Aikani niitä nytkyteltyäni ja varovasti alimmalle puulle astumista kokeiltuani päätin, että ne kestävät ja kiipesin ylös. Näkymät olivat hienot kauas merelle, mutta hui, miten korkealla tunsin olevani. Yhtään ei tehnyt mieli kurkistella alas. Keskellä kallionlakea tuntui mukavimmalta seistä. 


Ehdottomasti korkein kohta oli aivan kallion jyrkän seinämän päässä olevan nyppylä, johon en uskaltautunut seisten. Istuin kalliolle ja hiilasin takamukseni siihen. Siinä sitten istuin, enkä juurikaan uskaltanut liikahtaa suuntaan tai toiseen. Vähän sentään päätä kääntää. Huomasin poukamassa lokkien ja joutsenperheen uiskentelevan sulassa sovussa. Kallion korkeimmalla kohdalla istuminen ei tuntunut mukavalta ja hiilauduin hyvin pian hiljalleen takaisin alaspäin. Keskellä kalliota oli helpompi hengittää ja uskalsi liikkuakin askeleen tai pari, mihin suuntaan tahansa. Kävi mielessä, että mitäs sitten, jos heppoiset tikapuut kaatuisivat? Muuta reittiä alas ei ollut. Päätin kavuta alas, kun tikapuut olivat ainakin toistaiseksi pystyssä. Puhelin oli kyllä taskussa, mutta olisipa ollut noloa soittaa apua tilanteeseen, jossa on jäänyt kököttämään kallion laelle yksinään. 



Mitä alemmaksi pääsin sitä paremmalta tuntui. Mietin itsekseni, että tähän on siis tultu. Nämä kalliot ja niillä kiipeileminen eivät nuorena tuntuneet missään, mutta tätä nykyä ne nähtävästi korvaavat huvi- ja seikkailupuistoelämykset. Sellaisia en toki kaipaakaan. Rösön kallioiden korkeudet ja kiipeily siellä tuottivat riittävästi jännitystä, mahasta ottamista ja huippauksen tunnetta tälle kesälle. Komeat kalliot tulivat kuitenkin katsastettua. Helpotuksesta huokaisten työnsin soutuveneen taas vesille. Tasaisin vedoin soutelin takaisin mökkisaareen. Kiipeilyn ja soutamisen pintaan nostaman hien uin meressä pois. Loppupäivän pysyttelin tiukasti saaren kivikkoisella kamaralla. 


- Jaana 



 



 

 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

ROOSIN LEIPOMO - PALA HIMANGAN PAIKALLISHISTORIAA

MUISTOISSA SAHANMÄKI

TAMMIKUU ON TAPUTELTU