PERUUTUSTA PÄTKÄN MATKAA

Jotkut asiat vaativat pidempää tuumailua. Totuttelua ajatukseen, että voi paremmin ymmärtää jotain, mikä ei aivan ensinäkemältä tai -kuulemalta välttämättä avaudu. Minun on tunnustettava, että joudun pikkuisen verran pyörtämään ajatuksiani esikoiseni hankkimasta Wikestä. Siitä kaksipyttyisestä keskimoottorista, josta kuvan kera kirjoitin postauksen viime lokakuussa otsikolla Kylläpä kiinnostaa. Jos et lukijana tässä kohtaa ole jyvällä, mistä on kysymys, kehotan palaamaan taaksepäin tuohon edellä mainittuun tekstiin ja vasta sen luettuasi jatkamaan loppuun tämän postauksen parissa.

Koko viime talven seurasin sivusta, miten Wikkeä huollettiin kuntoon tätä tulevaa kesää varten. Sen parissa värkättiin yhtä ja toista. Välillä työ eteni hyvin, välillä tuli takapakkia. Tekemistä riitti, eikä työtunteja laskettu. Vapaa-aika kului tiiviisti Wiken seurassa. Joskus harrastus vaikutti olevan jo toinen työ. Tärkeintä tuntui olevan, että Wikke saadaan toimimaan moitteettomasti, asennettua sille varta vasten hankittuun veneeseen ja koko komeus laskettua juhannukseksi vesille.

Työ tuotti tulosta ja niin tapahtui. Juhannusaattona vene ohjautui mökkisaaren rantaan ja Wikke popotti kuin ennen vanhaan. Mikään muu saaren laiturissa tai edes sataman venepaikoilla oleva vene, ei pidä tuota nostalgista popotusta, vaan ihan tavallista koneen pärinää. Äitinä olen oikeastaan ylpeä, että lapseni arvostaa tällaisia perinteitä. Hienosäätöä kone edelleen jonkin verran vaati ja rohkenen väittää esikoiseni olevan jo aikamoinen Wikke- ekspertti. Tekemällä oppii. Sinnikkyys on avuksi. Valmista tulee, kun ei anna periksi vastoinkäymisten hetkillä, vaan jaksaa hetken huokaistuaan taas jatkaa samaa puurtamista ja pitää tavoitteen kirkkaana mielessä.

Juhannuksena pääsin testaamaan Wiken kyytiä. Vene oli vakaa, ison ja turvallisen tuntuinen. Wikke popotti tasaisesti. Kulki hyvin ja mielestäni riittävällä vauhdillakin. Ei lujaa, mutta sujuvasti. Pakkoko aina on päästä paikasta toiseen kuin olisi tuli takapuolen alla. Kyllä tässä maailmassa kiirettä ja kaikenlaista pärinää riittää yllin kyllin. Hitaammin kulkemalla näkee yleensä enemmän ja paremmin. Samalla jää aikaa myös omien ajatusten kanssa olemiseen. Wiken eteen tehty työ ja sen asentaminen käyttökuntoon sille sopivaan veneeseen, on mielestäni kotipaikkakuntamme mittakaavassa pienimuotoinen kulttuuriteko.

Varsin tyytyväisenä istuin keulassa. Katselin kaunista merta ja sivusilmällä seurasin isää ja poikaa, jotka peräpenkillä vierekkäin istuen kävivät keskustelua Wikestä ja sen toiminnasta. Kyydistä hekin näyttivät nauttivan venettä ohjatessaan. Kauniissa kesäillassa veneen ääni kantautui kauaksi. Veikkaan, että saarten rannoilla useampikin saattoi terästää kuuloaan ja kurkistella, onko totta, että jostain kuuluu ihka aito Wiken popotus. Pop, pop, pop….

Siinä kyydissä istuessani minäkin ymmärsin paljon paremmin kuin viime syksynä, lokakuisen illan pimeydessä, tuijottaessani pihallamme peräkärryyn asetettua Wikkeä ja ihmetellessäni sen osakseen saamaa huomiota. Sain ajatuksesta kiinni ja tavoitin jonkin kauan sitten koetun tunteen – mukavan sellaisen. Ymmärsin asian, vaikka Wikestä moottorina en koskaan tule mitään ymmärtämään.

Kiitos kyydistä! Tulen mielelläni toistekin. 

- Jaana