KOIRANPÄIVÄ

Jossain sosiaalisen median syövereissä törmäsin tietoon, että tänään on valtakunnallinen koiranpäivä. Vuodesta 2007 alkaen sitä on kuulemma vietetty säännöllisesti. Joka vuosi koiranpäivällä on oma teemansa. Tämän vuoden teema on koiran luonne ja käyttäytyminen. Tieto virallisesta koiranpäivästä yllätti minut. En ollut aiemmin moisesta kuullut. Nyt, kun asiassa valaistuin, koiranpäivä muistutti välittömästi oman perheemme, jo edesmenneestä labradorinnoutajasta, Manusta. Se ihastutti ja välillä myös vihastutti meitä lähes yhdentoista vuoden ajan. 

Eräänä elokuun perjantaina, vuonna 2004 ajoimme koko perheen voimin Rovaniemelle ajatuksella, että jos kennelissä luovutusiässä oleva pentu vaikuttaa sopivalta, se lähtisi mukanamme kotiin. Tunnin tutustuminen vakuutti meidät, että sopivahan se meille on ja niin lähdimme kotimatkalle koiranpentu mukanamme. Saimme sukulaisilta, ystäviltä ja tuttavilta runsaasti palautetta, että olemme hulluja. Saattaa olla, mutta kyllä maailmassa ja elämässä varmasti hullumpiakin juttuja tapahtuu. 

Kotimatkan aikana Manu sai nimensä. Se repi sydänkuvioisella kankaalla vuoratun, nukkumapaikakseen tarkoitetun pahvilaatikon pieniksi palasiksi. Se kulki sylistä syliin. Se nukkui ja herättyään pissasi auton lattiamatolle pariin kertaan. Kotiin päästyämme se tutki paikkoja lyllertäen huoneesta toiseen. Ison peilin edessä se haukkui omalle peilikuvalleen kimeällä pennun äänellään ja yritti muristakin pelottavasti. Välillä se nukkui kukkapöydän alla hauskassa asennossa, takajalat suoriksi ojennettuina. Manu myös kuorsasi, jo pentuna.

Manu löysi oman paikkansa laumassamme hyvin nopeasti. Se olisi halunnut mukaan joka paikkaan, mutta kouluun ja töihin sitä ei voitu ottaa. Yksin kotiin jäädessään se järjesti mielenosoituksia aikansa kuluksi: söi kenkiä, mattoja ja lippalakkeja käyttökelvottomiksi. Jopa yhdet luistimet niin, että vain terät jäivät jäljelle. Kun sitä toruttiin tuhotöistä, se tiesi kyllä hyvin, mistä puhutaan, mutta osasi vallan mainiosti kääntää katseensa ja olla tosi viattomana. Syyllisen näköinen se oli vain silloin, jos jäi kiikkiin kesken tuhotyön.

Manun lukemattomat tihutyöt tietysti harmittivat, mutta se sai kaiken anteeksi, koska oli niin ihana. Se oli kiltti ja lempeä. Lapsille se oli loistava leikkikaveri ja opetti heille myös vastuuta, jota koiran pitäminen ja hoitaminen vaativat. Minulle Manu oli ensisijaisesti lenkkikaveri. Sitä ei koskaan tarvinnut pyytää kahta kertaa, vaan se oli aina innokas lähtemään. Osasi jopa hätyytellä minua lenkille lähtöön. Manu kulki vapaana lenkeillä, usein edelläni. Metsässä, polunhaaroissa se jäi odottamaan ja aivan kuin kysyi katseellaan, että kumpaan suuntaan jatketaan. Saaressa olosta Manu nautti suuresti, jo venematkalla. Se istui veneen keulapenkillä, korvat tuulessa lepattaen. Uskollisesti se kulki kivikkoisella rannalla mukana joka askeleen ja vahti lasten uimista mennen itsekin mukaan veteen, jota se rakasti.  

Manu säilytti leikkisyytensä koko elämänsä ajan. Vielä vanhanakin se saattoi hetkeksi riehaantua leikkimään ja piilosilla oloa se rakasti. Ehkä siksi, että tiesi laumansa jäsenen löydettyään saavansa tältä herkkupalan palkkioksi. Manua muistettiin herkuilla myös sen syntymäpäivänä ja jouluna se sai ilman muuta oman pakettinsa. Ulkomaanmatkalta sille lähetettiin jopa postikortti!

Manu oli tärkeä, monellakin tavoin. Sen hankkiminen oli perheessämme merkkitapaus. Samoin sen poistuminen laumastamme. Hyvin usein Manun nimi edelleen mainitaan ja muistellaan, mitä kaikkea se tekikään, vaikka sen kuolemasta tulee tänä keväänä kuluneeksi viisi vuotta. Se antoi meille lukemattomia, ikimuistoisia hetkiä ja jätti jälkeensä isomman kuin koiran mentävän aukon. Toista koiraa ei meille ole sen jälkeen tullut. Joskus olemme pohtineet, ettei Manun vertaista löytyisikään.  

                                                  - Jaana