KIPUAMISTA KIIRUNANKIEPILLÄ

 

Eilisen päivän satoi vettä, mutta tänään oli heti aamusta aurinkoista. Siispä liikkeelle ja Lapin jylhiä maisemia ihailemaan. Valitsimme päivän lenkiksi yhdeksän kilometrin mittaisen Kiirunankiepin. Autoilimme Äkäslompoloon, luontokeskus Kellokkaan pihaan, mistä patikoimme ensin pari kilometriä Varkaankurun kodalle rehevän vihreässä saniaismetsässä kulkevaa polkua pitkin. Kodalta jatkoimme matkaa merkityn reitin mukaisesti.

Kiirunankieppi osoittautui kovin vaihtelevaksi. Matkan alkupää oli nousujohteinen. Hiki alkoi nousta pintaan auringonpaisteessa ylöspäin kivuttaessa. Takit olivat liikaa ja ne joutivat käärityiksi reppuun. Puita alkoi olla harvemmassa ja ne muuttuivat yhä kitukasvuisemmiksi. Pian kuljimme kahden tunturin välissä olevaa solaa pitkin ja maasto oli pelkkää kiveä. Kapea polku solassa mutkitteli serpentiinitien tavoin. Mutkien lisäksi siinä oli vuorotellen pieniä nyppylöitä nousua ja laskua. Kuljimme tunturien suojassa, sillä ne kohosivat joka puolella ympärillämme. Joissakin kohdin tunturien rinteissä näkyi vielä valkoisina läntteinä lunta.

Solan jälkeen nousu oli aikamoista ja mitä ylemmäs kipusimme sitä komeammat maisemat aukesivat joka puolella. Kannatti välillä katsoa myös taakseen ja pysähtyä hetkeksi ihailemaan Lapin luonnon ainutkertaista kauneutta.

Noin puolimatkassa Kiirunankieppi yhtyi toissapäiväisen Tuomikurun reittimme kanssa samalle levähdyspaikalle. Siinä jo tutulla paikalla istuimme hetken juomatauolla. Energiaa tankkasimme pähkinöiden ja rusinoiden sekoituksesta. Onneksi, sillä siitä se nousu sitten vasta alkoikin. Voimia vaativin osuus oli edessä.

 

Matkaan tuli kuitenkin pieni mutka. sillä tunturin kupeeseen oli pystytetty merkki, jossa tylysti ilmoitettiin, että Kiirunankieppi on suljettu, koska reittiä kestävöidään. Vaihtoehtoina oli palata takaisin tai taivaltaa useampi lisäkilometri Ylläsjärven puolelle. Mokoma kyltti naurattikin. Toisenko kerran jo tällä matkalla meiltä on reitti poikki? Ylläsjärven puolelle kulkeminen ei käynyt päinsä, koska auto odotti Äkäslompolossa, luontokeskus Kellokkaan parkkipaikalla. Merkkiä ja karttaa tuijottaen tuumailimme, mitä tehdään – mennäänkö vaan vai palataanko samaa reittiä takaisin? Silloin saman kyltin luo pyöräili mies, joka hetken hengästystään tasattuaan alkoi juttusille. Kyseli, mistä suunnasta tulemme ja mihin olemme menossa. Hän ihmetteli, miten Kiirunankiepin reitin sulkeminen olisi mahdollista. Kyltissä niin kuitenkin sanottiin. Mies sanoi meille, että missään tapauksessa ette käänny takaisin. Hän vannoi, ettei kukaan ole lauantaina tunturissa tekemässä kestävöintitöitä. Hän huitaisi kädellään tunturin suuntaan ja sanoi meille, että sinne vaan, hänen luvallaan. Niinpä me jatkoimme matkaa.

Nousu oli aivan hurjaa. Sitä riitti ja riitti lähes Ylläksen huipulle asti. Molemmat hengästyttivät, kulkeminen ja maisemat, vaikka reitin varrella tosiaan näkyi, että kestävöintityöt siellä ovat kesken. Siitä kertoivat sepelikasat ja myös yksi tunturin rinteessä nököttävä pikkukaivuri. Keskeneräisten töiden vuoksi reitti oli merkitty valtavan hyvin kepeillä, jotka johtivat aina vain ylöspäin. Kipuamista todella riitti, mutta ylös saakka päästyämme saatoimme todeta, että kyllä kannatti. Näkymät olivat niin huikeat.

Tunturin laella saimme pienen pätkän kulkea lähes tasamaata ja sitten alkoi lasku. Äkäslompolon kylä häämötti alhaalla järven rantamalla ja luontokeskus Kellokkaan katto erottui puiden seasta. Sitä kohti siis ja voisi ajatella, että antaa mennä, kun on alamäki, mutta eipä se aivan niin yksinkertaista ollutkaan. Reisilihakset joutuivat jyrkässä alamäessä kunnolla töihin toppuutellessaan vauhtia. Reitillä oli myös soraa, joka saattoi luistaa jalan alla, joten sai kulkea hissukseen, ettei meno olisi äitynyt lähes samanlaiseksi liukasteluksi kuin jäätiköllä. Onnellisesti ja kommelluksitta pääsimme alhaalle, missä reittien viitat ilmoittivat, että Varkaankurun kodalle on matkaa alle puoli kilometriä. Sitä lähestyessämme puron solina kantautui korviimme jo voimakkaana. Vaelluksen viimeinen kävelyosuus oli edessämme, kun talsimme tutun, vihreän saniaismetsän läpi Kellokkaan suuntaan. 

Kolmentoista kilometrin kipuaminen alkoi tuntua jaloissa vasta, kun liike loppui. Autossa istuessa ja takaisin mökille ajaessa huomasi, että päivän aikana on tullut reippailua tavallista tuhdimpi annos. Kunto kesti kuitenkin hyvin ja Kiirunankieppi oli ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen. Mökille päästyämme pulahdin järveen uimaan ja kyllä teki terää. Sitten kunnon ruokailu ja oleskelua. Nauttimista kauniista illasta mökkimaisemissa. Eipä ole olotilassa mitään moittimista. Tätä päivää en vaihtaisi pois.                                  

- Jaana