ISOVANHEMPIENI ELÄMÄNVAIHEISIIN TUTUSTUMASSA

Jossain elämänsä vaiheessa ihmiselle tulee halu, jopa tarve, saada tietoa edellisten sukupolvien elämästä. Valitettavan usein asiaan havahdutaan sitten, kun kertojia ei enää ole. Itsekin olen jo ehtinyt harmitella, etten aikoinaan kysellyt isovanhemmiltani enkä omilta vanhemmiltani tai muutamilta muilta sukulaisilta kaikenlaisia asioita aiempien sukupolvien elämänvaiheista. Kovin tavallista kuitenkin lienee, etteivät tällaiset jutut kiinnosta silloin, kun on lapsi tai elää omaa nuoruuttaan. Silloin on kiire elää ja katse on suunnattu enemmän tulevaan kuin menneeseen.

Vaikka olen aina tiennyt juureni ja tuntenut isovanhempani molempien vanhempieni puolelta, en silti tiedä kovin paljon ja yksityiskohtaisesti parin sukupolven takaisten ihmisten elämästä. Ehkä viime vuoden lopulla tekemäni Ruotsin matka kirvoitti jälleen monia muistoja. Reissun aikana tätini kanssa jutellessamme ja muistellessamme esille nousi monia asioita, joista haluaisin tietää enemmän. Päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja kirjoittamaan edes jotain isovanhempieni elämästä. Eniten kirjoitan itselleni, mutta myös jälkipolville. Tätini, ne kaksi, jotka vielä ovat äitini seitsenlapsisesta sisarusparvesta jäljellä, lupasivat auttaa kertomalla lapsuudenperheestään kaikenlaisia asioita. Olen siis kysellyt ja saanut vastauksia. Projekti on edelleen kesken ja jos blogitekstiin kaiken kirjoittaisi, siitä tulisi jatkokertomus. Jotain haluan kuitenkin täälläkin jakaa, sillä olen kokenut juttutuokiot ja kirjoittamisen varsin antoisina.  

Mummuni Eeva Maria Reinikainen, os. Borén syntyi Himangalla 22.9.1913. Hänellä oli kolme vanhempaa sisarusta: Aune (s.1906), Toivo (s. 1908) ja Aili (s. 1911). Nuorempia sisaruksia mummuni jälkeen syntyi vielä neljä: Liisa (s. 1916), Oskar (s. 1918), Lasse (s. 1921) ja Rauha (s. 1924). Nuorin lapsista oli vain parin kuukauden ikäinen, kun perheen isä Sakari (Sakri) Borén (1877–1924) kuoli. Sakria 11 vuotta nuorempi vaimonsa Anna Alina Borén, os. Tuorila (1888–1963) jäi yksin kahdeksan lapsensa kanssa. 

                                  Anna Borén ja kuusi nuorinta lastaan. Mummuni Eeva oikealla.

Mummuni sisaruksista neljä lähti Kanadaan. Vanhin, Aune lähti vuonna 1924. Sain tätini luona lukea 26.1.1926 päivätyn kirjeen, jonka Aune on kirjoittanut ystävälleen Laina Merennolle. Kirjeessään Aune kertoo pian kaksi vuotta kuluneen siitä, kun lähti Suomesta Kanadaan. Aune sanoo ajan kuluneen nopeasti ja elämän sujuneen hyvin, vaikka surujakin on ollut. Suurimpana suruna hän viittaa isänsä kuolemaan, josta sai tiedon hyvin pian Kanadaan muutettuaan. Aune kertoo myös menneensä naimisiin Jack Jacobsonin kanssa ja voineensa avioiduttuaan lähettää pienet säästönsä äidilleen.

Ensimmäisen kerran Kanadaan lähtönsä jälkeen Aune tuli käymään Suomessa kesällä 1929 yhdessä miehensä Jackin kanssa. Kun he lähtivät takaisin Kanadaan, sisaruksista myös Toivo ja Aili lähtivät heidän mukanaan. Myöhemmin, 1950- luvun alkupuolella myös Liisa muutti Kanadaan. Kaikki Kanadaan lähteneet sisarukset asuivat Vancouverissa elämänsä loppuun saakka.

Vaarini Niilo Rudolf Reinikainen syntyi Oravaisissa 3.11.1908. Hänen äitinsä oli Maiju (Mari) Sofia Reinikainen, os. Tuliniemi. Maijun mies lähti Amerikkaan, ilmeisesti paremman toimeentulon toivossa. Toisin kuitenkin kävi ja hän kuoli työskennellessään kaivoksella. Maiju jäi yksin kahden poikansa, Enstin ja Artturin kanssa, kunnes löysi rinnalleen uuden miehen, Malakias Heinosen. Hän oli kivityömies ja porakivien laittaja. Maiju ja Malakias tapasivat toisensa ilmeisesti Malakiaksen ollessa töissä Himangalla. He asuivat myöhemmin Oravaisissa ja Tampereella ja saivat kaksi poikaa, vaarini Niilon sekä Kallen.

Avioliittoaikeita Maijulla ja Malakiaksella ilmeisesti oli, sillä tuohon aikaan avoliittoja ei ollut, eivätkä ne olleet hyväksyttyjä.  Syystä tai toisesta avioliiton solmiminen kuitenkin jäi. Vaarini sukunimi määräytyi äitinsä sukunimen mukaan, koska hänen vanhempansa eivät olleet naimisissa. Kaikki Maijun neljä poikaa olivat siis sukunimeltään Reinikaisia, vaikka kahdella vanhimmalla oli eri isä kuin kahdella nuorimmalla.

Kansalaissodan puhjetessa 1918 Malakias liittyi lukemattomien muiden työläisten tavoin taisteluun punaisten joukoissa. Hänen kohtalokseen koitui teloitus ja joukkohauta Tampereen Kalevankankaalla. Kansalaissodan melskeisiin miehensä menettänyt Maiju palasi neljän poikansa kanssa kotitaloonsa Himangalle. 

Isovanhempani, Eeva ja Niilo, menivät naimisiin vuonna 1932. Avioliittonsa alkuaikoina he asuivat Itä-Suomessa mm. Joensuussa ja Imatralla sekä sodassa rajan taakse jääneissä Käkisalmessa ja Ensossa. Vaarin äiti kuoli Ensossa helmikuussa 1938 ja saman vuoden elokuussa isovanhemmilleni syntyi siellä neljäs lapsi.  Isovanhempani lapsineen asuivat myös Harjavallassa ja Turussa, mistä mummu talvisodan sytyttyä palasi kotiinsa Himangalle. Vaari oli rintamalla ja mummu matkusti junalla neljän pienen lapsensa kanssa, odottaen viimeisillään viidettä. Matkan aikana juna oli pysäytetty moneen kertaan ja matkustajat komennettu ulos, metsän suojaan pommitusvaaran vuoksi. Raskaan matkan jälkeen mummu lopulta pääsi kotiinsa Lahdensuun Mäkelän mäelle. Viides lapsi syntyi 4.1.1940.

                            Eeva- mummu vaippapyykillä Pohjois- Karjalassa sijaitsevassa Höytiäisen järvessä. 

Tätini muistaa mummun kertoneen, että kymmenen vuotta naimissa oltuaan, he olivat muuttaneet 21 kertaa. Himangalla he asuivat useissa eri paikoissa. Lahdensuussa oli kolme eri asuntoa, huonokuntoisia ja ahtaita mökkejä. Vaari kunnosti niitä, kun oli taitava nikkari ja mummu siivosi, sillä siisteydestä ei tingitty, vaikka miten vaatimattomasti oli asuttava. Vaari oli töissä mm. tietyömailla ja töiden lisäksi hän korjasi kotona kelloja ja radioita. Mummu oli kodin ulkopuolella töissä mm. Lestin kahvilassa ja täkkitehtaalla. Viisi ensimmäistä lasta syntyivät kovin peräkkäin (Raili 1933, Anna-Liisa 1934, Mikko 1936, Briitta 1938 ja Matti 1940). Kaksi nuorinta lasta syntyivät sotien jälkeen, Markku (1947) ja Leena (1949), perheen asuessa Lahdensuun Lyytinmäellä. Työtä riitti. Vedet oli kannettava ja puut oli kannettava. Hellaan oli saatava tuli sekä lämmön että ruuanlaiton ja lämpimän veden saamisen vuoksi. Pyykkipadat porisivat Lahdensuun rannassa, kun lakanoita keitettiin lipeävedessä ja pyykkejä huuhdottiin joessa, talviaikaan avannossa. 

                      Reinikaisen perhe Lyytinmäellä. Kuvassa mukana (takana) myös Eevan veli Lasse.

Vuonna 1952 Mäntyperälle valmistui oma koti. Lukemattomien muuttojen jälkeen tuntui varmasti ruhtinaalliselta saada oma tupa ja kaksi kamaria. Lapset aikuistuivat. Vanhin, Raili meni naimisiin samana vuonna, kun talo valmistui. Äitini Anna-Liisa asui tuolloin Lahdensuussa ja hoiti mummuaan, jonka terveys reistaili ja joka tarvitsi apua lähes kaikissa arkiaskareissa.

Isovanhemmilleni uudessa kodissa asuminen jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä töitä ei tahtonut olla edes vaarille, saati sitten aikuistuville lapsille. Kun omat vanhempani vihittiin elokuussa 1954, lähtivät isovanhempani saman vuoden syksyllä Ruotsiin. Päätös lähdöstä ei ollut varmasti helppo, koska vihdoin oli saatu oma koti ja osa lapsista ja monet muut sukulaiset ja ystävät jäivät Suomeen. Matka johti Benneboliin, raskaisiin metsätöihin. Vaari meni edeltä kahden vanhimman pojan, 18- vuotiaan Mikon ja 14-vuotiaan Matin kanssa. Muutaman viikon kuluttua mummu seurasi perässä kahden nuorimman lapsen kanssa. Briitta jäi vuorostaan hoitamaan mummua Lahdensuun Mäkelän mäelle. Mäntyperän koti vuokrattiin Kaarlo ja Rauni Lindellin perheelle. Myöhemmin, kesällä 1959 taloon tuli asukkaiksi Briitan perhe.

Ruotsiin matkaajat lähdössä. Niilo- vaari oikealla, hänen vieressään naapuritalosta samaan aikaan metsätöihin lähtenyt Kyösti Särkilä. Vasemmalla Mikko ja Matti. 

Bennebol oli syrjäinen paikka. Kielitaidottomana muuttaminen vieraaseen maahan, vieraiden ihmisten pariin oli valtava elämänmuutos. Ikävää podettiin varmasti Pohjanlahden molemmin puolin ja kirjeet kulkivat ahkerasti. Kesällä 1956 siskokset Briitta ja Anna-Liisa matkustivat Benneboliin tapaamaan vanhempiaan ja pikkusisaruksiaan. Mukana oli myös Anna-Liisan esikoinen, isosiskoni Helena, joka tuolla matkalla noin puolitoistavuotiaana, tapasi isovanhempansa ensimmäisen kerran tai ehkä enemmän toisinpäin. Luulen mummun ja vaarin odottaneen todella innokkaasti lapsenlapsensa ensitapaamista.   

Isovanhempani tulivat lähtönsä jälkeen ensimmäisen kerran käymään Suomessa kesällä 1958 ja siitä alkaen säännöllisemmin aina kesäisin parin, kolmen viikon ajaksi, kun töistä oli lomaa. Joka kesä he viettivät muutaman päivän Somerossa, nauttien saaressa olemisesta. Mummun kotipaikka, Lahdensuun Mäkelän mäellä oli usein suvun tapaamispaikkana. Suvun kokoontuessa siellä, kolme kieltä, suomi, ruotsi ja englanti sekoittuivat iloisesti keskenään, kun sukua tuli lomailemaan Kanadasta asti. Himangan sekä Rauman murteet soljuivat sujuvasti rinnakkain, sillä usein kesävieraita oli myös Raumalta, missä mummun Oskar -veli perheensä kanssa asui. 

                                    Talon maalausta Mäntyperällä kesällä 1958.

Mummu ja vaari asuivat syrjäisessä Bennebolissa viisi vuotta. Sen jälkeen he muuttivat Rosersbergiin, mistä ostivat osakkeen. Mikko oli tuolloin jo mennyt naimisiin ja muuttanut pois kotoa. Roserbergin kodissa Mummu oli haltioissaan sähköhellasta ja talossa olevasta pyykkituvasta mankeleineen. Vaarin nikkarintaidot oli huomattu jo Bennebolissa, missä hän valmisti mm. kangaspuut eräälle rouvalle. Vaari pääsi töihin rakennuksille. Hänen taitoaan suunnitella ja toteuttaa työt niin, että lopputulos oli toimiva ja jälki huolellista, arvostettiin. Vaarista tuli ”finsnickare”. Mummu siivosi rakennuksilla. 

Koko Ruotsissa asumisen ajan isovanhempieni suunnitelmissa oli palata eläkepäivinä takaisin Suomeen ja Mäntyperälle. Eläkeläisinä mummu ja vaari saivat onneksi olla kodissaan yhdessä pidempiä aikoja. Taloa remontoitiin ja siihen tehtiin lisärakennus. Välillä oli kuitenkin matkustettava Ruotsiin, Rosersbergiin, missä nuorin poika, Markku asui. Piti tavata Ruotsissa asuvia lapsia ja lastenlapsia. Joitain asioitakin oli edelleen siellä hoidettavana.

Sitten tuli kevät, jolloin vaari ei enää palannut takaisin Mäntyperälle. Hän kuoli Ruotsissa 15.5.1983. Mummu sairasti tuolloin ja oli niin huonokuntoinen, ettei voinut matkustaa hautajaisiin Suomeen. Jossain vaiheessa myöhemmin mummu pääsi vielä Suomeen ja rakkaaseen kotiin Mäntyperälle. Hän nukkui ikiuneen omassa kodissaan 27.12.1987. Mummun ja vaarin viimeinen leposija on Himangan hautausmaalla. 

Kun olen isovanhempieni elämää tarkastellut, voin vain hämmästellä, mitä kaikkea he ovat kokeneet ja mistä kaikesta selvinneet. Silti se on ollut todellista elämää vain kaksi sukupolvea taaksepäin. Maailma on muuttunut paljon noista ajoista. Sodat, elämän niukkuus, siirtolaisuus, raskaat työt – paljon sellaista, mistä tuntuu mahdottomalta selvitä, mutta he selvisivät. Osasivat olla kiitollisia asioista, jotka ovat hyvin ja muistivat myös viljellä huumoria, vaikka huolta ja murhetta oli varmasti riittämiin. Kokivat niin isoja asioita, että oli perspektiiviä suhtautua kaikkeen elämän mukanaan tuomaan tietynlaisella tyyneydellä. Avioparina vaarin rauhallisuus ja mummun temperamentti ehkä tasoittivat toisiaan. Mene ja tiedä, mutta loistopari joka tapauksessa!

                                    Mummu ja vaari kesälomalla Somerossa.

Erityisesti kunnioitan isovanhemmissani sitä, että he taitavasti kahden maan välillä pitivät perheensä tiukasti kasassa ja säilyttivät sukuyhteyden niin vahvana, että sen jatkuvuus on todistetusti kulkenut seuraaviinkin sukupolviin.

Jos jotain toivoisin isovanhemmilta perineeni, niin sinnikkyyttä ja luottamusta elämään. Siihen, että se kantaa kyllä, jos itsekin jaksaa yrittää.  Jos valita saisin, olisin mielelläni ottanut ison annoksen vaarin rauhallisuutta, mutta luulenpa saaneeni enemmän sitä mummun temperamenttia. Joka tapauksessa lämmöllä heitä kumpaakin muistan ja olen ylpeä juuristani. 

- Jaana