VANHOJEN ESINEIDEN TAIKA

 

Vanhat esineet sattuvat silmiini hyvin herkästi. Niissä viehättää erityisesti ajan patinan kätköissä olevat tarinat menneestä elämästä ja toisenlaisesta ajasta. Myös esineiden matka kiehtoo. Milloin ne on otettu käyttöön ja mihin tarkoitukseen? Kuinka monen mutkan kautta ne ovat lopulta unohtuneet johonkin pölyttymään? Eivät ole ehkä kiertäneet niin monta lenkkiä kuin punainen keinutuoli J. Karjalaisen laulussa, mikä on mielestäni hyvä. Sen tarina on loistava. Joka tapauksessa vanhat esineet kantavat oman menneisyytensä ohella mukanaan myös ihmiselämän menneisyyttä.  

 Ladon, vintin tai kellarin uumenissa esineet usein lojuvat jopa vuosikymmeniä, kunnes paikalle sattuu joku kaltaiseni, vanhoihin esineisiin höpsähtänyt ja korjaa löytönsä parempaan talteen, antaen sille uuden elämän. Viime syksynä vein tai hain jotain vanhasta rantaladosta yhdessä mieheni kanssa ja kuinka ollakaan, huomasin maalattialla, lian ja pölyn peittämän laatikon. Kiinnostuin siitä heti, enkä antanut periksi, vaikka mieheni yritti ohittaa asian ja jättää laatikon paikoilleen samaan nurkkaan, missä se oli ilmeisesti jo hyvin pitkään saanut olla unohduksissa. Hän tunnisti laatikon pappansa pitkäsiimalaatikoksi. Sen tiedon saatuani päätin vakaasti, että se pelastetaan kohtaamastani epäilystä huolimatta. Pidin pääni ja kovin likainen, pahalta haiseva ja melko raskaskin laatikko nostettiin kyytiin.

Laatikko oli ehjä, eikä siinä ollut lahoa missään kohtaa. Kansi vähän kupruili ja yksi kulma hivenen irvisteli liitoksistaan. Talven se nökötti autotallissa, sillä suunnittelin sen kunnostamisen kesäprojektiksi. Projekti käynnistettiin perusteellisella pesulla. Laatikko sai pihamaalla osakseen vettä, mäntysuopaa ja juuriharjalla hankaamista. Kummasti se jo tuli paremman näköiseksi. Kun se oli kuivunut, paha haju oli poissa ja kansi kupruili entistä enemmän. Niinpä aloin tutkia, mitä irralliselta tuntuvan, ohuen kansivanerin alla on. Tulin siihen tulokseen, että siellä on puuta ja päätin poistaa vanerin kokonaan. Alta paljastui kaunis, jonkinlaisista rimanpätkistä tehty puupinta. Laatikon sisällä sojotti vierekkäin kaksi paksua rautalankaa, jotka ilmeisesti olivat toimineet telineenä kalastuksessa tarvittaville koukuille. Kiskoin ne irti. Olivat ruostuneet ja lujassa. Pienet reiät laatikon kylkeen jäivät muistuttamaan niistä.

        

Maalasin laatikon sisältä valkoiseksi jollain kalustemaalin jämällä, mitä sattui löytymään. Halusin, että se näyttää puhtaalta ja pinta on hyvä myös pyyhkiä joskus. Maalin kuivuessa kaivoin kangaskätköjäni ja suunnittelin laatikon somistamista. Joskus aiemmin olen ollut ahkera ompelija, ja kankaita on jäänyt niiltä ajoilta varastoon. Löytyi pätkä pitsiäkin, jota ajattelin käyttää laatikon ulkoreunassa. Kukkakuosisen kankaan kera se toisi mukavasti kontrastia karkeatekoiseen, kulmaraudoilla ja isolla lukolla varustettuun laatikkoon.  

Laatikon maalaamista varten oli piipahdettava rautakaupassa. Oli selvää, että rautaosat maalaan mustiksi, mutta laatikon väriä jouduin hetken miettimään. Yritin löytää sävyn, joka olisi melko lähellä alkuperäistä. Huvitti huomata, että lähes kaikki sävyt, joiden kesken valintaani suoritin, olivat nimetty mereen viittaavalla nimellä. Oli usvaa, aavaa ja merensumua. Valinta osui vaaleaan, siniseen taittuvaan sävyyn.

Aloitin maalaamisin rautaosista. Tehdyn työn jälki näkyi saman tien, kun ne muuttuivat ruosteenruskeista kiiltävän mustiksi. Kulmaraudat ja lukko olivat maalaamisen jälkeen kuin uudet. Samoin laatikon sisällä olevat kettingit, jotka pitävät kantta pystyssä sen ollessa auki. Sitten oli odoteltava maalin kuivumista, ennen kuin työtä pystyi jatkamaan. Siinä välissä pystyin kuitenkin suunnittelemaan ompelua vaativaa osuutta. Kannen saranat ja kettingit asettivat omat vaatimuksensa somistamiselle ja teettivät myös hieman turhaa ompelutyötä. Luovuin alun perin suunnittelemastani laatikon sisäpuolen vuoraamisesta kankaalla. Yritin, mutta en ollut lopputulokseen tyytyväinen, joten se sai jäädä ja muutin suunnitelmaa.

Jos osaisin piirtää, olisin taiteillut laatikon kannen sisäpuolelle jonkun meriaiheisen kuvan. Ehkä ruorin tai purjeveneen. Ymmärsin kuitenkin, että sitä ei kannata edes yrittää, sillä piirustustaitoa minulla ei ole vähän vähääkään. Päähäni pälkähti kuitenkin kauan sitten virkkaamani, purjevenekuvioinen verhokappa. Kaivoin sen esille ja kas, sillä sain mukavasti koristettua laatikon sisäpuolta. 

Itse laatikon maalaamiseen siirtyessäni ajattelin ensin, että peitän pikasilotteella siinä näkyvät kolot ja reiät, mutta tulin toisiin aatoksiin. Ajattelin, että kaikki jäljet ovat tarttuneet siihen käytössä ja ne ovat osa laatikon tarinaa. Miksi silottelisin ne olemattomiin? Niinpä ne saivat jäädä.

Kun uuden maalin pintaansa saanut laatikko oli kuivunut, pujotin rautakauppareissulla ostamani köydenpätkät kädensijoiksi. Niitä varten laatikon päädyissä oli valmiit reiät, sillä ennen maalaamista olin poistanut vanhat ja lian kovettamat köydet. Tein köysien päihin jämäkät solmut. 

Aivan viimeinen työvaihe oli ommella kukkakuvioisesta kankaanpalasta ja löytämästäni pitsistä reunakaistale laatikon yläreunaan, kolmelle sivulle. Siten en joutunut väistelemään saranoita ja takareuna tulee joka tapauksessa olemaan aina seinää vasten, joten eipä reunakaistale sieltä mihinkään näkyisi. Lukolle oli jätettävä tilaa, joten kaistale oli tehtävä kahdessa palassa.  

Katsoin netistä, että pitkäsiimalaatikoita valmistetaan nykyäänkin. Tehdasvalmisteisia, ei omatekoisia, kuten oma löytöni ilmeisesti on. Niitä tehdään haapapuusta, mutta kuvissa eivät näyttäneet mielestäni niin komeilta ja vankkatekoisilta kuin tämä löytöni. Valtaosa nykyajan pitkäsiimalaatikoista tehdään kuitenkin muovista. Niistä ei ole vuosikymmenten jälkeen paikattavaksi. Kukapa haluaisi säilyttää muovisen hökötyksen? Rikkouduttuaan ne joutavat roskiin, eivätkä jää muistuttamaan jälkipolvia mistään tai kenestäkään. Olkoonpa käytössä sitten kuinka paljon tahansa tällaisia vanhoja laatikoita kätevämpiä.

Tämän pitkäsiimalaatikon kunnostaminen oli mukava kesäprojekti ja sellaiseksi varsin sopiva siksikin, että sen parissa pystyi puuhastella ulkona. Kannoin ompelukoneenkin terassin pöydälle. Kesäpäiviä ei siis tarvinnut hukata sisällä olemiseen.

Laatikkoprojektin aikana päätin, että sen paikka tulee olemaan mökillä. Merellä se on aikanaan ollut ja sinne se kulkee nyt takaisin. JYSK:ista pari vuotta sitten hankittu pieni korilipasto saa väistyä sen tieltä. Asetan laatikon kamarin nurkkaan, missä se uuden elämän saaneena, sisälleen säilötyn tavaran lisäksi kantaa lukemattomia tarinoita kalareissuista ja merellä kulkemisesta. Samalla se muistuttaa jälkipolvia Ahti- papasta, jolle meri ja kalastaminen olivat tärkeitä. 

Viihdyin hyvin tämän kesäprojektin parissa. Mitähän keksisi seuraavaksi? Pitäisikö käydä koluamassa vanhassa rantaladossa, kun nyt on tällaisen homman makuun päässyt? Enpä usko, sillä tällaiset jutut vain tulevat eteen tai sitten eivät. 

 

Vinkkinä vielä, että kannattaa oikeasti kuunnella se J. Karjalaisen laulu punaisen keinutuolin tarinasta ja narinasta. Leppoisaa kesän jatkoa!

- Jaana