ELÄMÄN ÄÄRIPÄÄT JA MUITA PÄIVÄMÄÄRIÄ

Aikansa kutakin tai kaikella on aikansa. Miten itse kukin sitten ajatteleekaan, mutta yleensä asiat ja tapahtumat alkavat, ovat aikansa ja sitten päättyvät. Aivan kuin elämä itse. Elämänkulussa jotkut päivämäärät erottuvat toisista niin, että ne jäävät erityisesti mieleen. Tavallisesti tällaisiin mieleen jääviin päivämääriin liittyy jotain ainutkertaista. Monia muistoja luova tilanne tai tapahtuma, jonka jälkeen elämä ei enää ole aivan ennallaan.

Vanhemmat muistavat lastensa syntymäpäivät. Hienoja hetkiä, kun pitkän odotuksen jälkeen tapaa vastasyntyneen ensimmäisen kerran. Se tapahtuu ymmärtääkseni melko usein jonain muuna kuin syntymälle laskettuna päivänä. Lapsen syntymään liittyy monia vahvoja tunteita, kuten elämän suuriin tapahtumiin kuuluukin.  Lapsen lisäksi syntymän hetkellä syntyy muistoja ja monen elämä muuttuu enemmän tai vähemmän. Vanhemmista tulee äitejä ja isiä ensimmäisen tai ties monennenko kerran. Sisaruksista tulee isosiskoja ja –veljiä. Samalla voi syntyä tuoreita isovanhempia ja monia muita sukulaisuussuhteita, jotka parhaillaan saattavat kehittyä vastasyntyneen lapsen elämässä hyvinkin merkittäviksi ihmissuhteiksi.   

Toki monet muutkin syntymäpäivät kuin omien lasten, ovat tärkeitä ja niitä muistetaan, miten milloinkin. Lisäksi muistetaan kihlapäiviä, hääpäiviä, muuttopäiviä, valmistumispäiviä ja nimipäiviäkin. Kaikenlaisia päiviä, joita elämää elettäessä ihmisille vastaan tulee.

Syyskuussa minä muistan paria synttärisankaria. Onnittelut hoituvat lähinnä facebookin välityksellä tai henkilökohtaisemmalla viestillä. Syyskuussa on kuitenkin yksi päivämäärä, jonka tulen muistamaan aina erityisenä. Syyskuun 18. päivä tuli minulle muita merkityksellisemmäksi kaksi vuotta sitten. Päivä on isäni kuolinpäivä.

Isän sairastamisen vuosina oli useamman kerran päiviä ja viikkojakin, jolloin hänen vointinsa oli huono. Omissa ajatuksissani tulin silloin miettineeksi, onko elämä sellaisena enää elämisen arvoista, mutta kaikki päivät oli elettävä loppuun asti.  

Kun valvoo rakkaan ihmisen vuoteen vierellä tietäen, ettei tilanne enää parempaan käänny, tunnit ovat pitkiä. Huone täyttyy hiljaisesta odotuksesta. Kauanko vielä? Siinä ehtii miettiä monia asioita, yhdessä elettyjä ja koettuja. Yksi toisensa jälkeen muistoja nousee mieleen ja tunteet mylläävät. Paljon ei voi tehdä, mutta uskon, että pelkkä vierellä oleminen on riittävästi. Sellaiset hetket jäävät mieleen: viimeinen katse, viimeinen kosketus ja hetki, kun ymmärtää kaiken olevan ohi. Kun aika tuntuu pysähtyvän, eikä ympärillä olevan maailman olemassaoloa tunnu huomaavan lainkaan.

Lopullisuudessaan kuolema pysäyttää, vaikka siihen muka olisi varautunut jo pitkänkin aikaa. Luulenpa, että kuolema yllättää jollain tavoin aina, eikä siihen oikeasti pysty varautumaan. Ei silloinkaan, kun ymmärtää sen olevan ainoa asia, mikä voi lopettaa kärsimyksen. Kuolema voi olla myös armollinen asia. 

Kuuluukohan lintujen laulu syyskuun illassa samoin kuin kaksi vuotta sitten huoneen avoimesta ikkunasta, noiden pitkien tuntien aikana?  ”Illan viiletessä alkoi iäisyyden lintu laulaa kipusi yli lohdutusta. Sanoja ei tarvita, kun sydän puhuu tuhansin muistoin. ” Ja puhuuhan se. Hyvin vahvasti edelleen ja varsinkin, kun 18. päivä sytytän isän haudalle kynttilän. 

- Jaana