TAMMIKUU ON TAPUTELTU

Pitkä ja pimeä tammikuu on takana ja se tuntuu mukavalta. Korkeat luminietokset ja pakkaset eivät hätistelleet, mutta märkä ja loskainen keli oli omiaan lisäämään ikuisuudelta tuntuvan pimeyden mahtia. Sää sahasi plussan ja pikkupakkasen välillä niin, että enimmäkseen on ollut tosi liukasta, mikä on tehnyt ulkona liikkumisesta hyvinkin haastavaa.

Tammikuulta muistiin jäi yksi ihana, aurinkoinen päivä, joka onneksi sattui sunnuntaille. jolloin siitä pääsi nauttimaan valoisaan aikaan. Silloin oli pitkästä aikaa tunne, että oli nautinto ulkoilla, eikä oikein malttaisi sisälle palatakaan. Aurinko paistoi matalalta, mutta se paistoi! Ei tuullut ja vasta satanut lumi kimalteli puhtaanvalkoisena. Pikkupakkanen toi oikean talven tuntua. Luonto oli kaunis ja ihmiset liikkeellä sen kauneutta ihaillen. 

  

Tammikuuhun mahtui myös aivan uusi kokemus, kun pääsin osallistumaan viikonlopun mittaiseen kirjoittamisen retriittiin Pyhtäällä. Pieni ryhmä kirjoittamiseen tavalla tai toisella hurahtaneita kokoontui Kymijoen varrella sijaitsevan upean Patruunantalon ympäristöön. Kurssi oli luovan ja hoitavan kirjoittamisen asiantuntijan, Sananhaltijan järjestämä. Vetovastuussa toimi nainen Sananhaltijan takana eli sanataideohjaaja ja kirjallisuusterapiaohjaaja Annamari Typpö.

Ensimmäinen työpaja oli jo perjantai-iltana, pian saapumisemme jälkeen. Esittäytyminen ryhmän jäsenten kesken tapahtui korttityöskentelyyn pohjautuvalla kirjoitusharjoituksella, eikä ollut lainkaan sellainen, missä kerrot etu- ja sukunimesi, missä asut, millainen perheesi on, mitä harrastat ja mitä teet työksesi. Heti alkuhetkistä tuli tunne, että ei ole pakkoa mihinkään ja voi rauhassa olla siinä hetkessä kirjoittamiseen keskittyen. 

Viikonlopun aikana työpajoissa tehdyt kirjoitusharjoitukset olivat monipuolisia. Niihin mahtui sekä pysähtymistä asioiden ja itsensä äärelle että hauskoja, nauruhermoja kutkuttavia juttuja.  Omien tuotosten jakaminen oli vapaaehtoista, samoin kuin se, mitä itsestäsi haluat kertoa.  Ryhmämme toimi mielestäni hyvin ja kaikki jakoivat jotakin tehdyistä harjoituksista. Ryhmässä oli eri-ikäisiä osallistujia ja ihmisten elämäntilanteet ovat tietysti aina erilaisia, joten oli mielenkiintoista, miten erilaisia tuotoksia samasta kirjoitusharjoituksesta syntyi. 

Ympäristö oli kerrassaan upea. Talo oli valtavan iso vanha kartano ja se oli kokonaan ryhmän käytössä tuon viikonlopun ajan. Talossa kulkiessa se tuntui aina vaan jatkuvan. Salista toiseen avautuivat pariovet aina uuteen tilaan. Tavaraa oli paljon ja tutustuessa taloon löytyi jatkuvasti uusia, kiinnostavia yksityiskohtia. Sinne tänne huoneisiin oli aseteltu vanhoja pukuja, hattuja ja korkokenkiä aivan kuin joku asuisi talossa ja käyttäisi niitä.  Elämyshän se oli viettää viikonloppu aivan oikeassa kartanossa.

Palvelu, jota saimme oli tarkkaan suunniteltua ja onnistuneesti loi tunteen, että juuri me olimme odotettuja vieraita ja meidän olomme kartanossa haluttiin tehdä kaikin puolin hyväksi. Pienillä asioilla on suuri merkitys. Sen huomasi erityisesti pöytäkattauksissa ja tarjoiluissa.  

Vapaata omaa aikaa viikonloppuun mahtui myös ja olisiko sitten sattunut tammikuun toinen, aurinkoinen päivä juuri tuohon Pyhtäällä vietettyyn kirjoitusretriittiin. Sään suosiessa lähiympäristöön ehti vähän tutustua ja Kymijoen varrella kuljeskella. Stockforsin ruukkialueella, missä Patruunantalo sijaitsee, on aiemmin toiminut puuhiomo. Vanhan ajan henki on ympäristössä edelleen vahvasti aistittavissa. 

Tuo Pyhtäällä kirjoittamisen parissa vietetty viikonloppu oli tammikuun helmi. Hieno, ikimuistoinen kokemus. Kannatti uskaltautua mukaan. 

Tammikuun viimeisenä päivänä vietimme työpaikalla kehittämis- ja tyhy- päivää. Silloinkin sää suosi, joten alan jo epäillä, onko tammikuussa ollut sään puolesta hyviä päiviä enemmän kuin olen hoksannut pistää merkille. Kehittämis- ja tyhy- päivä alkoi aamupalalla ja sen jälkeisellä luennolla. Aiheena oli työnilo, joka tänä päivänä tuntuu välillä olevan kiven alla. Päivän aikana huomasin kokevani kiitollisuutta, että saan tehdä työtä niin ihanien tyyppien kanssa. 

Lounaan jälkeen jatkoimme kaaospelin merkeissä. Oli kiva seurata, miten porukka antautui pelaamiseen. Pipot vinossa ja posket punaisina ihmiset juoksentelivat pienessä metsikössä etsien numerolappuja ja niihin merkittyjä koodeja. Hauskaa! 

Loppupäivästä oli kolmesta vaihtoehdosta valittavana, mihin haluaa osallistua. Minä valitsin tietenkin ulkoilun, johon oli mahdollisuus. Vaikka olimme merenrannassa, ei jäälle ollut asiaa, mutta metsätietä pitkin potkukelkat luistivat hyvin. Kävimme pikkuporukalla katsastamassa Harrbådan majakan ja saimme ihailla talvisen meren yllä pastellinsävyissä avautuvaa taivasta.

Majakan kummituksesta ei näkynyt merkkiäkään. Tuosta Harrbådan majakan kummituksestahan on parikin versiota. Yksi tarina kertoo naisen hukkuneen majakan lähettyvillä haaksirikossa ja toisen tarinan mukaan kummitteleva nainen on majakanvartija, joka odotti merille lähtenyttä miestään ja odottamiseen turhautuneena hyppäsi lopulta majakasta alas jääden kuitenkin sen liepeille kummittelemaan. No, hiljaiselta näytti, eikä kummitusnainen osoittanut meille pienintäkään merkkiä olemassaolostaan. Ehkäpä seuraili hiljaa majakan ylätasanteelta, ketkä uskaltautuivat hänen rauhaansa häiritsemään. 

        

Olipa hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään niin kovin tylsältä tuntunutta, päättynyttä tammikuuta. Eihän se lopulta niin tylsä ollutkaan, vaan siihen mahtui montakin mukavaa asiaa ja hetkeä. Tästä on hyvä jatkaa alkanutta helmikuuta ja lisääntyvää valoa kohti. 

- Jaana