Elämänmerellä

  Aika kulkee ja vuodenajat vaihtuvat. Syksy on jo pitkällä. Kesän lämpö on hävinnyt tuuliin ja sateisiin. Pian on taas kaksi pimeää vastakkain. Ei tämä syksy kuitenkaan surkeaa ja lohdutonta ole. Monia kauniita ja aurinkoisia päiviä on ollut. Väreilläänkin syksy on taas ilahduttanut. Itse olen aina pitänyt ruskan luontoon tuomia värejä syksyn parhaana puolena ja tänä syksynä olen päässyt niistä tosiaankin nauttimaan. Syyskuussa sain kulkea yhden Suomen suosituimmista vaellusreiteistä, Pienen Karhunkierroksen Oulangan kansallispuistossa. Aamulla matkaan lähtiessämme oli sankka sumu, joka kuitenkin melko pian alkoi hälvetä, kääntyen aurinkoiseksi päiväksi. Oli ilo kulkea luonnon keskellä ja nauttia mahtavista syysmaisemista. Kahdentoista kilometrin reitti taittui mukavasti. Se oli selkeästi merkitty ja korkeuserot toivat sopivasti haastetta. Portaita riitti, jopa satoja, noustessamme Kallioportille, missä metsämaisema avautui eteen kuin ilmakuvana puiden latvojen jäädessä reippaasti...

Monet himankalaiset muistavat ison, kaksikerroksisen rakennuksen, joka sijaitsi likimain nykyistä paloasemaa vastapäätä, entisen Säästöpankin vieressä. Aika lailla keskellä kylää. Rakennuksessa sijaitsi Roosin leipomo, jonka yhteydessä toimi aikoinaan myös ruokatavarakauppa.  K oulumatkani kulki vuosien ajan tuon rakennuksen ohi. Kävellessäni aamuisin bussipysäkille, oli Roosin leipomossa tehty töitä jo tuntitolkulla. Sen merkkinä herkulliset tuoksut tulvivat ohikulkijoiden nenään. Leipä- ja pullataikinat oli valmistettu yön tunteina ja aamuyön aikana ne oli paistettu rapeakuorisiksi ruislimpuiksi, ohrarieskoiksi ja muhkeiksi sekaleiviksi, jotka himankalaiset yleisesti tunsivat nimellä ”keskiruusi”. Myös pullapitkot, bostonkakut ja monet muut makeat herkut oli jo aamuvarhaisella valmistuneet ja pakattuina kuljetettu kauppoihin. Roosin leipomo oli aikanaan Himangan kyläkuvassa hyvin merkittävä. Olipa häät, syntymäpäivät, ristiäiset tai hautajaiset, oman kylän leipomoa tarvittiin...

Kun hellepäivä kääntyy iltaan, lämpö jää yhä väreilemään pilvettömältä taivaalta edelleen kirkkaasti paistavan auringon myötä. Kevyt tuulenvire, joka päivän mittaan on välillä antanut pieniä, vilvoittavia puuskia, rauhoittuu kokonaan. Meren pinnalla ei ole enää pienintäkään värettä. Se on tasainen kuin peili ja aurinko heittää siihen kultaisia heijastuksia, jotka välkkyvät silmiinpistävän kirkkaina.  Jos olisi pilviä, ne heijastuisivat veteen, mutta ei nyt. Taivas kaartuu ylleni sinisenä. Ei pilvenhattaraakaan. Harvinaista herkkua Suomen kesässä tällaiset illat. Tuntuu kuin olisi Välimerellä, mutta maisema on erilainen. Se on tuttu, kotoisa ja niin rakas, että vaikka maailman ääriin matkustaisin, kaipaisin aina tänne takaisin.  Pukkaan kirkkaankeltaisen soutuveneen vesille ja kierrän saaren soutaen. Jokainen aironveto särkee sileän vedenpinnan pienellä pyörteellä. Käytän airoja harvakseltaan, että saan aikaa nauttia minua joka puolelta ympäröivästä upeasta maisemasta.  Ho...

  Kesä on kalenterin mukaan jo reilustikin puolivälissä, mutta ilmojen suhteen sitä on ollut vasta noin viikon verran. Kolea ja tuulinen sää on verottanut kesäpäiviä rankalla kädellä, mutta viime päivät on vihdoin saatu nauttia helteistä. Kaikille nekään eivät ole mieleen, mutta minä en pistä pahakseni hellepäiviä. Vielä paremman niistä tekee alkutekijöissään oleva kesäloma. Monenlaista mukavaa kesään on jo mahtunut, vaikka kalenteri ja sää eivät alkukesän aikana toisiaan kohdanneetkaan. Kesäteatterit ovat tarjonneet loistavia esityksiä. Tampereella sain Pyynikin kesäteatterissa kokea Tuntemattoman sotilaan mukana vaikuttavia hetkiä. Väinö Linnan luomat henkilöt sujuvine sutkautuksineen ovat perin juurin tuttuja, mutta hauskuuden ja reippauden takana asui sodan pelko ja kauhu, jotka nousivat esiin Tuntemattoman joka käänteessä. Nykyisessä maailman tilanteessa esitys herätti jälleen kerran ajatuksia siitä, miksi ihminen ei opi?  Vallanhaluiset tavoitteet ja ehdottomat mielipi...