IHANA IRLANTI

Irlannin matka on ollut haaveissani pitkään. En osaa sanoa, miksi olen sinne halunnut matkustaa, mutta ajatus avarasta, vihreiden nummien valtaamasta maisemasta valtameren rannalla on vain tuntunut kiehtovalta. Nyt haaveeni toteuduttua voin sanoa, että Irlanti ei pettänyt odotuksiani, vaan tarjosi kaiken sen, mitä olin ajatuksissani kantanut ja enemmänkin.

Matka oli äiti-tytär- matka. Saavuimme Helsingistä Dubliniin aamulennolla ja olimme siis perillä jo hyvissä ajoin, sillä Irlannissa kello on kaksi tuntia vähemmän kuin Suomessa. Lunastimme lentokentältä varaamamme vuokra-auton ja ajoimme reilun kolmen tunnin matkan halki koko maan Dublinista länsirannikon viehättävään Doolinin pikkukylään. Ajaminen vaati tavallista enemmän keskittymistä, sillä Irlannin liikenne on vasemmanpuoleinen ja siksipä myös ratti on autossa ”väärällä puolella”. Liittymät moottoritiellä olivat selkeästi merkityt, eikä ajaminen tuottanut vaikeuksia, kunhan lentokentän alueelta päästiin ensin ulos. Kaikki sujui loistavasti, emmekä ajaneet missään kohtaa vikasuuntaan. Vieressäni istui loistava kartturi, joka ennakoi hyvin kaikki ajo-ohjeet ja sain keskittyä täysin ajamiseen. 

Lentokentällä on tietenkin  jatkuvasti paljon liikennettä ja myös moottoritiellä se oli kovin vilkasta. Ajattelin, että päästyämme maaseudun rauhaan, ajaminen helpottuu, vaan toisin kävi. Tiet olivat kapeita ja mutkaisia. Niiden molemmin puolin oli jykevät kiviaidat, joiden päällä kasvoi paikoin rehevästi keltaisten pienten kukkien koristamaa pensaikkoa. Näkyvyys mutkissa oli pyöreä nolla ja mutkia riitti yksi toisensa jälkeen. Nopeusrajoitukset kertoivat paikallisten kuljettajien tottuneen ajelemaan noilla kapeilla teillä reipasta vauhtia. Suomessa vastaavilla teillä rajoitus olisi enintään 50 km tunnissa, mutta Irlannissa moisilla pikkuteillä sai ajella 80 km tunnissa. Olin ihmeissäni ja ajelin hiljalleen. Doolinin maajussit sen sijaan ajelivat isoilla traktoreillaan ja farmariautoillaan raskaalla kaasujalalla, vaikka auton perässä saattoi olla kärry, mistä lehmä kurkisteli laidan yli. Heitäkin reippaammin ajelivat tavallisilla henkilöautoilla liikkeellä olevat. 

 

Ennen majapaikkaan saapumistamme käännyimme ainakin kymmenen kertaa ja mietimme, mahdammeko Mapsin ohjeilla saapua oikeaan päämäärään. Lopulta se ilmoitti meille, että olemme perillä ja saavuimme komeasta, avoinna olevasta rautaportista pihaan, jossa oli vanhoja ja uudempia rakennuksia sekä lampaita pienine karitsoineen laitumella kiviaidan takana. Sulassa sovussa niiden kanssa myös yksi lehmä vasikkoineen. Portilta avautui näkymä vihreille nummille, joiden takaa auringonvalossa välkehti Atlantin valtameri. 

Meidät ohjattiin ystävällisesti huoneistoomme ja saimme avaimen. Vaikka ajomatka lentokentältä oli ollut pitkä, ajoimme vielä kylän keskustaan, ainoaan isompaan ruokakauppaan. Hankimme kerralla ruokaa sen verran kuin arviomme tulevien lomapäivien aikana tarvitsevamme. Viimeisen lomapäivän aamuna olimme kovin tyytyväisiä arviointikykyymme, sillä ostokset osuivat nappiin. Ruokahävikkiä ei tullut.

Jo ensimmäisenä iltana lähdimme kävelemään nummien keskellä kulkevaa soratietä merenrantaa kohti. Lehmät, lampaat, hevoset ja vuohet laidunsivat vihreyden keskellä ja kiviaitoja oli joka puolella. Niitä oli siis todella paljon. En voi käsittää, miten pitkän ajan niiden pystyttäminen on vaatinut, mutta niillä oli reunustettu kaikki tiet, pihat ja nummilla niitä näkyi harmaina raja-aitoina niin kauas kuin silmä kantoi. Kaunista maisemaa, katsoipa mihin suuntaan tahansa.

Seuraavana aamuna suuntasimme paikkaan, jonka matkallamme ehdottomasti halusimme nähdä, Moherin kallioille. Jätimme auton parkkipaikalle kylän keskustan liepeille ja lähdimme patikoimaan merkittyä polkua ylös, kohti kallioiden huippua. Heti alkumatkasta jumituimme ihailemaan upeita maisemia ja valokuvaamaan niin, että eteneminen oli hidasta. Tuntui aivan kuin olisi kulkenut jonkun elokuvan tai tv- sarjan mahtavissa maisemissa. Nautimme kaikesta näkemästämme, emmekä turhaan kiirehtineet. Matka jatkui. Kapea polku kulki vihreän nummen reunaa ja heti sen toisella puolen oli jyrkkä kallioseinämä, jota vasten pauhasivat Atlantin aallot. 

 

                                                             

      

Kallioiden huipullekin päästiin. Siellä liehuva lippu oli ilmeisesti Claren kreivikunnan, jossa Doolinin kylä sijaitsee. Juomista ja pientä välipalaa oli varattu reppuun ja kelpasihan niissä maisemissa pitää pieni tauko. 

Jos Moherin kallioilla nousimme ylös upeisiin maisemiin, seuraavana päivänä menimme alas, pitkästi maan alle. Tutustuimme vuonna 1952 löydettyyn tippukiviluolaan, jossa on Euroopan suurin, noin kymmenen tonnin painoinen tippukivi koko komeudessaan. Luolaan mennessämme meidän piti varustautua kypärillä ja hyvä niin, sillä löin pari kertaa pääni matalassa käytävässä kyyryssä kulkiessamme luolan kattoon. Jos kypärää ei olisi ollut suojana, huonosti olisi käynyt, sillä luolan seinämät olivat todella muhkuraiset. Veden tippumisen ääni kuului koko ajan ja lattialla litisi vesi kenkien alla. Märkää, pimeää ja ahdasta. Kammottava ajatus, että joku on kaivautunut pienestä reiästä ja ryöminyt siellä mahallaan maaten eteenpäin sisälle luolaan. Itse en menisi, en millään. Luola oli kiinnostava, mutta sieltä oli mukava tulla ulos ja auringonvaloon. 

Luolan ympäristöön kuului mukava kahvio ja matkamuistomyymälä, jonka hyllyillä oli tarjolla mm. luolasta kerätystä savesta valmistettua keramiikkaa. Pihapiirissä oli kanoja ja kukko sekä suloisia pieniä vuohia. Lisäksi oli luontopolku, jonka tietysti kiersimme. Sää suosi meitä koko matkan ajan ja saimme ihailla vihreyttä ja kukkivia kukkia sekä nauttia auringon lämmöstä.  

Yhtenä iltana kävimme kylässä syömässä oikein viihtyisässä ruokapaikassa. Pistäydyimme myös satamassa ja pääsimme ihailemaan Atlanttia aivan lähietäisyydeltä. Koska Irlannissa oltiin, täytyi ilman muuta käydä tutustumassa myös pubi- kulttuuriin. Se kannatti, sillä saimme kuulla elävää irlantilaismusiikkia, joka kyllä teki vaikutuksen. Joku kävi toivomassa tiettyä laulua, johon koko pubissa ollut, ikähaitariltaan hyvin laaja ja runsaslukuinen väkijoukko yhtyi laulaen ja taputtaen. Eräs vanha mummo istui ja lauloi mukana koko balladin ja sen päätyttyä pyyhki kyyneliään. Vastapäätä istuva nuori mies piti häntä lohduttaen kädestä kiinni. Ilmassa leijui musiikin voimallinen taika ja tunnelma, joka oli kokemisen arvoinen. 

    

Illoin saatoimme majapaikastamme hipsiä pihan poikki portille tien varteen katsomaan auringon laskua. Hiljaista, rauhallista, kaunista. 

Viimeisen lomapäivän aamuna lähdimme aamulla aikaisin ajelemaan kohti Dublinia. Maisema oli sumuinen ja auringon ihana valo alkoi hiljalleen puskea esiin. Doolinin pieni kylä ikimuistoisine maisemineen jäi taaksemme. 

Dublinin lentokentällä palautimme auton vuokraamoon, veimme matkatavarat kenttähotelliin säilytykseen ja matkustimme bussilla keskustaan. Päivän kuljeskelimme suurkaupungin värikkäässä hulinassa ja olimme mielestämme valinneet juuri oikein päin, kun valtaosan viiden päivän mittaisesta lomastamme vietimme maaseudulla upeissa maisemissa ja vain yhden päivän Dublinissa. Toki sitäkin oli mukava nähdä. Monet vanhat, komeat rakennukset ja kaupungin halki virtaava joki kävelysiltoineen olivat näkemisen arvoisia. 

Irlanti toteutti kaikki haaveeni, joita minulla matkan suhteen oli. Matka kokonaisuudessaan siis pelkkää plussaa: lämmin ja aurinkoinen sää, ystävälliset ihmiset, mukava majapaikka, hyvää ruokaa, uudet kokemukset ja kertakaikkisen upeat maisemat sekä tietysti yhteiset päivät matkaseuralaiseni kanssa. Täytyy todeta, että Irlantiin ja etenkin Dooliniin jäi pieni pala sydämestäni. Aivan ihana matka, muuta ei voi sanoa. Kiitos Irlannille – ja elämälle.

 

            - Jaana