AJATUKSIA VANHUSTEN HOIDOSTA

 

Hyvin läheltä jo pitkään vanhusten hoidon tilannetta seuranneena, en enää malta olla avautumatta asiasta. Nykyisten hyvinvointialueiden tärkein tehtävä on säästäminen. Se kuuluu ja näkyy kaikessa, erityisesti vanhustenhoidossa. Akuuttiosastoja suljetaan riuskalla otteella. Ympärivuorokautista hoitoa tarvitsevat vanhat, sairaat ja huonokuntoiset ihmiset kotiutetaan terveyskeskuksista mahdollisimman nopealla tahdilla. Vanhukset jäävät oman onnensa nojaan. Kotipalvelu ja kotisairaanhoito auttavat vain sen hetken, kun ovat paikalla ja se aika on lyhyt. Hoitajilla on työtä yllin kyllin ja he rientävät tukka putkella paikasta toiseen ehtiäkseen piipahtaa työvuorolleen määrättyjen vanhusten luona. Läheisenä täytyy sanoa, että tilanne on todella karsea ja vanhusten hoidon tila näyttää koko ajan menevän huonompaan.

Tässäpä tositarinaa vanhuksen elämästä. Paikka tehostettuun palveluasumiseen on myönnetty noin kaksi vuotta sitten, koska jo silloin kriteerit siihen täyttyivät. Vieläkään tuota paikkaa ei ole löytynyt, mutta paperilla asia toki näyttää hyvältä, se on myönnetty.

Kun vanhus muuttui sekavaksi ja harhaiseksi, kotihoidosta soitettiin läheisille, että nyt ei kaikki ole kunnossa. Hänet oli kuitenkin jätetty yksin kotiinsa. Kun ehdimme paikalle tilanteen tarkistamaan, soitimme paikalle ambulanssin. Ensihoitajat soittivat puolestaan Kalajoen terveyskeskukseen tiedustellen paikkatilannetta ja voidakseen viedä vanhuksen suoraan sinne hoidettavaksi. Paikkaa ei tietenkään ollut ja ambulanssiralli alkoi. Matkattiin Kokkolaan, keskussairaalan ensiapuun. Sieltä matka jatkui Ylivieskaan.

Ylivieskan terveyskeskuksesta vanhuksen vointia tiedustellessamme saimme kuulla, että hän on siellä hoidossa, kunnes kotikunnasta vapautuu paikka. Saimme myös kuulla, että lääkärin arvion mukaan on hyvin epätodennäköistä, että vanhus pystyy palaamaan kotiinsa jatkamaan palveluasumispaikan odotusta. Olimme toiveikkaita, että nyt asia vihdoin nytkähtää eteenpäin. Seuraavana aamuna terveyskeskuksesta kuitenkin ilmoitettiin, että vanhus kotiutetaan tänään.

Hädissäni olin välittömästi yhteydessä kotisairaanhoitoon. Sairaanhoitaja kertoi heilläkin olevan suuri huoli vanhuksen pärjäämisestä yksin kotona, mutta siellä ei voitu vaikuttaa kotiuttamispäätökseen. Lupasivat soittaa kotiutushoitajalle ja pyytää häntä soittamaan minulle. Hän soittikin ja selitin tilannetta ja huoltamme uudestaan, kuullakseni vain, ettei hän voi vaikuttaa asiaan. Kysyin, kuka ottaa vastuun, jos vanhukselle sattuu jotain, kun hän sekavana yksin kodissaan vaeltelee. Jos menee vaikka pihalle ja ovi napsahtaa lukkoon. Vastuukysymys ei tuntunut kiinnostavan ketään. Päätös kotiuttamisesta oli tehty, eikä sitä voitu pyörtää millään ilveellä.   

Tiedän, että vanhusten hoitopaikat ovat tiukassa, että hoitajista on pulaa ja monet palveluasumispaikkaa kipeästi tarvitsevat ovat jo pitkään sitä jonottaneet ja jonottavat edelleen. Tilanne näyttää olevan sama koko maassa, eikä helpotusta ole tiedossa – päinvastoin. Ehkä vanhuksen elämässä eniten läsnä olevia ja arjen vaikeudet parhaiten tuntevia läheisiä ei haluta kuulla juuri siksi, ettei ole keinoja muuttaa mitään. Mikään ei kuulu kenellekään, päätökset tehdään jossain muualla ja vastuukysymyksetkin vaikuttavat epäselviltä.  

Kotiuttamisen jälkeen vanhus oli kodissaan yön yli. Kotisairaanhoitaja oli aamukäynnille mennessään soittanut ambulanssin. Vanhus oli sekavuudessaan häärännyt kotonaan yön aikana kaikenmoista. Lattioilta löytyi paljon tavaraa. Osa rikkoontunutta. Edellisten vaivojen lisäksi hänelle oli tullut niin paha hengenahdistus, että puhuminen oli hankalaa. Aloitettiin uusi ambulanssiralli. Nyt Kalajoen ensiavusta, mistä jatkettiin Haapajärvelle, sillä yllättäen kotikunnassa ei ollut hoitopaikkaa. Vanhus kuljetettiin hoitoon sadan kilometrin päässä omaisistaan. Eipä tarvitse ihmetellä, että huonokuntoinen ja muistisairas ihminen on ahdistunut havahtuessaan olevansa täysin oudossa paikassa, outojen ihmisten ympäröimänä, muistamatta mitään siitä, miten ja miksi on sinne joutunut.

 Tämän ruljanssin jälkeen vanhus pääsi lopulta kotikunnan terveyskeskukseen ja vieläpä kuukaudeksi arviointijaksolle vanhusten asumisyksikköön. Selväähän se oli, että kunto koheni siellä. Lääkitystä korjattiin kohdalleen, syöminen oli säännöllistä, samoin omasta hygieniasta huolehtiminen. Vuorokausirytmi saatiin kohdalleen. Turvallisuuden tunnekin vahvistui, kun ei tarvinnut olla yksin. Muita ihmisiä oli ympärillä ja apu lähellä koko ajan.

Muistisairaus kuitenkin pysyi, eikä liikkuminen muuttunut entistä paremmaksi. Muistamattomuudesta ja sekavuudesta huolimatta asiat saatiin paperilla näyttämään niin hyviltä, että vanhus kotiutettiin, eikä kukaan puhunut sanaakaan tehostetun palveluasumisen paikasta. Ei silloin, eikä sen jälkeen. Paikkaa odotetaan yhä. Välillä vanhus tekee muutaman päivän reissun terveyskeskuksen vuodeosastolle, kun kunto heikkenee ja monenlaiset vaivat pahenevat ja koettelevat eri tavoin. Läheisinä koemme jatkuvaa huolta ja ilmeistä on, että meidän odotetaan tekevän yhä enemmän, koska hoitopaikkaa ei vanhukselle löydy. Mistä se jatkossakaan löytyisi, kun akuuttiosastoja jatkuvasti suljetaan lopullisesti säästösyistä.

Puhutaan arvokkaasta vanhuudesta. Niin kauan, kun ihmisen on turvallista asua omassa kodissaan, se on tietenkin paras paikka ja on hyvä, että palveluiden turvin kotona asumisen aikaa voidaan pidentää. Elämänlaatu ja ihmisarvo kuitenkin unohtuvat siinä vaiheessa, kun kuljetetaan edestakaisin sairaalaan, terveyskeskukseen ja taas kotiin, vaikka tiedetään, että asuminen siellä ei enää onnistu ja ennen kaikkea se ei ole enää turvallista vanhukselle itselleen. Onko heitteillejättö oikeasti vaihtoehto? 

                                                                - Jaana