PIKKUKESÄ
Johan tässä ehti
pienen haikeuden kera mietiskellä mielessään, että kesä oli ja meni. Kuluneen
viikonlopun aikana saimme kuitenkin kokea kerrassaan ihanan pikkukesän.
Lämmintä ja aurinkoista kuin keskikesällä konsanaan.
Eihän siitä tosiasiasta mihinkään pääse, että kesä on syksyksi kääntynyt. Vihreys vaihtuu hiljalleen ruskan kauniisiin sävyihin, muuttolinnut valmistautuvat pitkiin lentomatkoihin poistuen maisemista, sää viilenee ja pimeys hiipii iltaisin yhä aiemmin.
Saaressa ollessa näitä syksyn merkkejä huomaa ehkä vielä herkemmin. Viime viikonlopun kauniiden syyspäivien lämmössä olin mökkisaaressa ja paljon ulkona. Ihastelin pihlajia, jotka kantoivat oksillaan runsasta marjasatoa. Marjat loistivat kirkkaina maisemassa, jonka värit muuten olivat jo jotenkin haalistuneet syksyyn valmistautumisen myötä. Samalla pistin merkille, että kesän kukat ovat kukkimisensa kukkineet, eikä niitä enää näkynyt maisemaa kaunistamassa. Sen sijaan puolukoita oli ilmestynyt sinne tänne paikoitellen. Osa niistä ei ollut vielä kypsynyt kokonaan.
Itselleni hankalin
juttu syksyn tulossa lienee, että valoisat kesäyöt jäävät taakse ja ovat pian
muistoja vain. Pimeys tulee illoin yllättäen ja yhtä äkkiä huomaa olevan pilkkopimeää.
Ajatus siitä, että mennään kohti aikaa, jolloin entisen sanaparren mukaan on ”kaksi
pimeää vastakkain”, tuntuu suorastaan raskaalta. Hyvänä puolena pimeissä
illoissa mökillä on, että silloin voi sytytellä lyhtyjä valaisemaan
saunapolkua, mökin edustaa ja rantaa. Mukavaa ja tunnelmallista valoa saunan
jälkeiselle uinnille sekä oleskeluun ulkosalla pikkukesästä nauttien.
Menneenä
viikonloppuna nautiskelin saaressa iltojen pimeydessä myös nuotion äärellä
istumisesta. Siinä oli mukava kuunnella niin rauhoittavaa meren ääntä. Sääennusteet lupailivat
tuulta, mutta lauantai-ilta oli peilityven. Meren kohina kuitenkin kantautui kauempaa
ulkomereltä tuulta enteillen. Välillä tuli puuskia, jotka hetken aikaa
heiluttelivat puiden oksia ja rauhoittuivat sitten antaen taas hiljaisuudelle
tilaa. Aamu valkeni etelätuulen reippaaseen, mutta leppeän lämpöiseen puhalteluun.
Pikkukesään kuuluu erottamattomasti syksyn tuntu, vaikka lämpöä ja aurinkoa riittäisikin. Viikonlopun mittainen pikkukesä sattui oikeaan aikaan, sillä juuri viikonloppuna siitä ehti nauttia, kun oli töistä vapaata. Se oli kovin tervetullut ja kovin kivaa oli, että se jatkui edelleen maanantaina.
Pikkukesä oli muistutus taakse jääneestä kesästä ja sai miettimään, mitä
kaikkea sen aikana ehtikään tapahtua. Paljon mukavia hetkiä muistui mieleen. Pikkukesä kantoi mukanaan myös lohdutusta:
syksykin voi olla kaunis, joten ei kannata liikaa takertua menneen kesän
muistoihin, vaan elää käsillä olevaa hetkeä. Ehkäpä pikkukesän tehtävä ja
tarkoitus onkin tasata ehdottomien kesäihmisten mielialoja syksyn tullen ja
antaa voimia tulevan syksyn varalle. Tsemppiä jokaisen syksyyn toivottelen minäkin.
Kommentit
Lähetä kommentti