SAVUKALA HYVÄ KALA

Syyskuun aamu valkeni kauniina. Vaikka saapunut syksy tuntui jonkinasteisena koleutena ja viileytenä ilmassa, valaisi aurinko ruskan väreissä hohtavien puiden latvoja ja kimalteli hentoisessa tuulenvireessä lainehtivan meren pinnalla. Mikä tuuri ilman suhteen, mietiskelin istuessani aamukahvilla merelle katsellen. Aamu oli vähän erityinen minulle, sillä olin lähdössä mukaan kokemaan verkkoja. Minut oli luvattu ottaa kyytiin huolimatta siitä, että akat veneessä kuulemma vievät kalaonnen. Kalastuksessa minulla oli pelkkä sivustaseuraajan rooli. Tärkeintä oli kamera, sillä minulle reissun tarkoitus oli kuvien räpsäminen verkkokalastuksesta ja asialle vihkiytyneistä harrastajista.

Siispä veneeseen. Valitsin paikkani hytin ulkopuolelta. Istuin konekopan päällä nauttien auringosta. Tuijottelin ajatuksissani avomerelle ja ilmeisesti viisi meren yllä kaartelevaa kotkaa olisivat jääneet minulta huomaamatta, ellei veneen kuljettaja olisi niistä ilmoittanut. Viisi kotkaa tosiaan liiteli upeasti korkeuksissa. Hieno näky! Niin monta en ole koskaan nähnyt yhdellä kertaa. Kaksi niistä onnistuin saamaan samaan kuvaan.  

Hetken ajettuamme veneen vauhti hiljeni tuttujen verkkomerkkien tullessa näkyviin. Oltiin jännän äärellä. Tuleeko kalaa ja minkä verran? Kauan ei tarvinnut arvuutella, sillä hopeisia kylkiä erottui verkossa tämän tästä. Työnjako kalastajien kesken oli selvä: toinen ajoi venettä, toinen veti verkkoja ja irrotti niihin uineet kalat laatikoihin. Varsin jouhevasti homma sujui. Hyvänkokoisia siikoja nousi tasaiseen tahtiin. Joukossa oli jonkin verran myös ahvenia. Laatikot täyttyivät ja hymyt kalastajien kasvoilla levenivät. Paluumatka saareen sujui varsin leppoisissa merkeissä. 

Kalahommia oli kuitenkin jatkettava heti rantaan päästyä. Tuoreet, juuri merestä nostetut kalat oli perattava. Ahvenet fileoitiin ja fileet vietiin kylmään. Siikoja ryhdyttiin saman tien savustamaan. Tuli sytytettiin. Savustustynnyrin pohjalle ripoteltiin purua ja sekaan heitettiin muutama sokerinpala takaamaan siikojen pintaan kaunis, kullanruskea väri. Tynnyrin sisällä oleva verkko puhdistettiin pitämällä hetken aikaa tulenliekeissä. Sitten se laitettiin paikoilleen ja sen päälle ladottiin siiat sopivin välein. Tynnyri asetettiin tulen päälle ja sen puinen kansi nostettiin paikoilleen. Savu tuprutteli ympäriinsä ja siiat alkoivat kypsyä. Välillä kantta raotettiin ja kypsymisen etenemistä seurattiin. Kellostakin vähän otettiin aikaa. Kerran savustamisen aikana tynnyri nostettiin pois tulen päältä, kun siiat pyöräytettiin toiselle kyljelle tasaisen kypsymistuloksen ja värin saamiseksi. 

Savustamisen jälkeen siiat upotettiin suolaveteen, joka oli tehty valmiiksi ensimmäisen siikasatsin kypsyessä. Vadin pohjalle karkeaa merisuolaa ja kiehuva vesi päälle. Siitä seoksesta kalat saivat suolansa, joka niihin ehdottomasti kuuluu. Siellä ne aikansa kelluivat ja välillä niitä vähän paineltiinkin puulastalla, että upposivat kunnolla. Aivan viimeiseksi siiat nostettiin suolavedestä ritilöiden päälle. Siinä ne kuivahtivat ja enimmät suolavedet valuivat pois. Sitten olikin edessä paras osuus – syöminen. Lämmintä savusiikaa. Suurta herkkuahan se on!

Pienessä merenrantapitäjässä kalastuksen perinteet ovat syvällä. Kalastus on ollut elinkeino ja harrastus. Nykyään enemmän harrastus, mutta hienoa on, että sitä pidetään yllä. Itse en kalastamisesta ole innostunut, mutta kyllä verkoilla mukava oli olla hommaa seuraamassa aurinkoisena syyspäivänä. Siikojen savustamista en ole koskaan itse kokeillut, vaikka vierestä olen sitä kyllä seurannut lukemattomat kerrat. Lienen kalahommissa parhaimmillani syömisessä, vaikka kyllä kalaruokien valmistuskin onnistuu.

Taitoa se vaatii, kalastaminen ja kalan käsittely sekä valmistaminen. Ei ole oikotietä olemassa, vaan opeteltava on, jos mielii hyvää saada aikaan. Kalaonneakin tarvitaan, että saalista saadaan. Tällä reissulla tuli todistettua, että akka veneessä ei sitä vie. Paremminkin päinvastoin.

 Kiitos mukana olosta. Hyvä reissu. 

- Jaana