YLLÄKSELTÄ VARESLAEN KIERROKSELLE

Kun patikoinnista Pirunkurussa oli selvitty, noustiin seuraavana päivänä konevoimalla, gondoli- hissillä, Ylläksen huipulle. Sanomattakin on selvää, että maisemat siellä olivat aivan mahtavat. Huipulla tuuli ja poikkesimme hetkeksi tunturin laella olevaan kahvilaan juomaan kupposet kuumaa. Kahvila oli komeasta hirrestä rakennettu. Seinillä, ympäri katonrajaa kiersi valtava määrä kuksia. Taustalla soi joikumusiikki. Hyvin oli luotu lappilaista tunnelmaa.




Patikoimiseen oli Pirunkurun koettelemusten jälkeen edelleen intoa ja valitsimme seuraavaksi reitiksi kymmenen kilometrin mittaisen Vareslaen kierroksen, jonka lähtöpaikka sijaitsi Kittilässä, Pyhäjärven rannalla. Ajomatka sinne kesti nelisenkymmentä minuuttia. Asvaltti muuttui soraksi ja tie kapeni kapenemistaan. Perille päästyä parkkipaikalla ei ollut yhtään ainoaa autoa, jos omaamme ei oteta laskuihin. Hiljaisuus oli rikkumaton ja kierros lähti kulkemaan suoraan metsän läpi. Mielessä pyöri, että toivottavasti saamme patikoinnin tehtyä ilman minkäänlaista haaveria, emmekä törmää karhuun. Tunnustan, että vähän hirvitti. 


Kapea metsäpolku jatkui noin kolmisen kilometriä ja parkkipaikan vieressä siinnellyt Pyhäjärvi jäi taakse. Metsää oli polun molemmin puolin, eikä Lapin upeista maisemista ollut tietoakaan. Runsaat sääskiparvet tekivät ahkerasti seuraa muistuttaen pohjoisen luonnon kesästä. Ilma oli niin lämmin, että olisi hyvin voinut kulkea lyhythihaisessa paidassa, mutta sääskien vuoksi siitä ei ollut toivoakaan. Vaatetuksen keventämisen sijaan piti vetää takin huppu päähän ja hikoilla sen alla. Polun varrella kasvoi monin paikoin kauniisti kukkivaa metsäkurjenpolvea ja maariankämmekkää. Kirkasvetinen puro solisi mukavasti.  Yritin ottaa muutaman valokuvan. Jouduin tekemään sen melkein vauhdissa, sillä sääsket kävivät kimppuun niin ärhäkkäästi, että matkaa oli pakko jatkaa rivakkaa tahtia. Reipas kävelyvauhti lisäsi hikoilua hupun alla.




Metsä tuntui jatkuvan ja jatkuvan, kunnes yhtä äkkiä tulimme Aakenus- tunturin juurelle, mistä alkoi nousu ja maisema vaihtui kuin veitsellä leikaten kauniin karuksi tunturiksi. Sääsket lakkasivat kiusaamasta, kun ihana tuuli tavoitti meidät. Mitä ylemmäs nousimme, sitä enemmän vilvoittava tuuli puhalsi. Saimme niskaamme myös pienen kuuron tihkusadetta. Se ei onneksi kestänyt kauan, eikä kastellut meitä juuri minkään vertaa.

 




Tunturin lakea kohti noustessamme kuulimme poronkellon kilkatusta ja pian huomasimme muutaman poron kulkevan ylhäällä. Matkan jatkuessa poroja ilmestyi näkyviin enemmän ja pian niitä oli monta kymmentä. Joukossa oli monta pientä vasaa, jotka liikkuivat hiukan epävarmasti honteloilla jaloillaan. Porot eivät meistä välittäneet. Vain muutama jäi hetkeksi tuijottamaan, mutta sitten ne jatkoivat matkaansa tunturin toista reunaa alaspäin. Annoimme niiden mennä rauhassa pois, ennen kuin jatkoimme matkaamme aivan ylös, mihin hyvin merkitty reittimme meitä johti. Vaikka porot kuuluvat Lapin luontoon, eikä niiden näkeminen ole harvinaista, koin sellaisen porolauman seuraamisen tunturin laella olevan elämys.  



Vareslaen reitti muuttui mukavaksi heti metsäosuuden päätyttyä ja tunturiosuuden alkaessa. Ylhäältä näkymät olivat jälleen upeat. Ihanaa avaruutta, missä on helppo hengittää. Tuntureita joka puolella, kauniin vihreän jäkälän kuvioimia kiviä, alhaalla järviä ja soita. Istuimme isoille kiville syömään eväsleivät ja korkkasimme kivennäisvesipullon.  



Kun olimme laskeutuneet tunturin laelta alas, oli edessä jälleen metsäosuus. Ei kuitenkaan niin tiheä kuin alkumatkalla. Yksi ainoa ihminen tuli meitä vastaan tuolla metsäpolulla. Hän tervehti hämmästellen, että sääskien lisäksi täällä on siis myös ihmisiä. Liikaa ei kulkijoita todellakaan ollut liikkeellä Aakenus- tunturin ympäristössä.

Pieneltä voitolta tuntui, kun Pyhäjärven selkä alkoi pilkottaa puiden välistä. Sen rannalla oli autiotupa, jossa pitkien matkojen vaeltajat pystyivät yöpymään. Kurkistimme sisään. Siellä oli tulisija ja leveät laverit, joille pystyi retkipatjat levittämään. Seinähirsiin oli kaiverrettu lukemattomia nimiä.




Loppumatkan saimme kulkea järven rantaa. Välillä aurinko paistoi, välillä se meni pilveen, mutta sade ei enää häirinnyt kulkuamme. Järvessä oli kirkas vesi ja kivipohja erottui selvästi. Jos olisi ollut uimapuku ja pyyhe mukana, olisin varmasti mennyt uimaan.

 Ajaessamme takaisin mökille, näimme komean riekon metsän reunassa. Yhtä patikointikokemusta rikkaampana pääsimme onnellisesti takaisin mökille ja sauna tuntui parhaalta keksinnöltä koko maailmassa.  

                                                - Jaana 















 







 









 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

ROOSIN LEIPOMO - PALA HIMANGAN PAIKALLISHISTORIAA

MUISTOISSA SAHANMÄKI

TAMMIKUU ON TAPUTELTU