MUISTOISSA SAHANMÄKI
Facebook saattaa tuoda eteen kiinnostavia tuttavuuksia. Anoppini nuoruudenystävä Heli bongasi minut siellä kolmisen vuotta sitten, ilmeisesti sukunimeni perusteella ja laittoi kaveripyynnön. Avoimena ja puheliaana ihmisenä hän otti myöhemmin yhteyttä puhelimitsekin ja juttelimme kuin vanhat tutut. Heli on asunut jo vuosikymmeniä Ruotsissa, mutta kirjoitellut facebookiin päivityksiä lapsuudestaan Himangalla ja Sahanmäellä. Niitä seuratessani, minulle syntyi ajatus kirjoittaa Sahanmäen elämänmenosta entisaikaan. Heli lupautui ystävällisesti jakamaan omia muistojaan, kun sitä häneltä pyysin. Viestejä tipahteli ja juttelimmekin puhelimessa. Helin sanojen mukaan Sahanmäki on tosi rikas ja kun penkomaan alkaa, löytyy vaikka mitä. Sen hän myös osoitti todeksi. Paljon on Sahanmäki elämää nähnyt ja paljon se kätkee historiaa, johon pääsin Helin muistojen myötä kurkistamaan.
Ennen Himangalle tuloaan Heli oli ollut sotalapsena Ruotsissa. Sodan loputtua Heli tuotiin takaisin Suomeen ja hän päätyi asumaan Sahanmäelle, pieneen Miilun mökkiin, mummunsa hoiviin. Mökki oli kolmen suuren männyn vieressä ja mäntyjen välissä pyykkinarut. Miilun mökin vieressä oli palikkamökki, joka nimensä mukaisesti oli palikoista rakennettu. Siinä asui Helin Hilma-täti miehensä Urho Kalliokosken kanssa. Urho oli sahalla kirjurina.
Aika oli köyhää ja puutetta kaikesta. Kerjuulla kulkeminenkaan ei ollut tuohon aikaan outoa. Jos vain oli tarvikkeita, mistä leipoa, lämmitettiin Sahanmäen pakarituvan uuni. Pakaritupa sijaitsi keskeisellä paikalla mäen päällä ja uunin ollessa lämmin, paikalla oli aina useampia leipojia. Mäeltä alaspäin, merenrannan suuntaan oli rakennus, jossa oli iso mankeli. Myös se oli Sahanmäen naisväen yhteiskäytössä. Lisäksi sitä käyttivät Mäntyperän naiset. Lakanoista tuli sileitä, kun vain jaksoi pyörittää raskasta mankelia.
Heli muistaa tätinsä pesseen herrasväen pyykkiä keväisin ja syksyisin. Pyykit laitettiin likoon edellisenä iltana. Nenäliinoja liotettiin yön yli suolavedessä. Täti pesi yön yli lionneet pyykit ensimmäisen kerran, Heli toisen kerran. Sitten valkopyykki, jota oli useampi saavillinen, keitettiin lipeässä ja kirjopyykki pestiin sen jälkeen myös lipeävedessä. Sitten pyykkejä mentiin viruttamaan koskelle. Niitä survottiin kylmässä vedessä pökkelillä ja vietiin taas takaisin saunalle ja virutettiin vielä uudestaan saunan padassa lämpimässä vedessä. Kaiken tämän jälkeen pyykit ripustettiin ulos naruille. Kuivuttuaan ne mankeloitiin ja tyynynliinojen nauhat taitettiin veitsellä kiemuralle. Ne roikkuivat sitten kauniisti, kun puhtaalle tuoksuvat lakanat pinottiin kaappiin. Heli sanoo vieläkin muistavansa tuon puhtaan pyykin ihanan tuoksun, vaikka työ itsessään oli raskasta, eikä aina mieleistä.
Helin Hilma-täti oli monen muun tavoin sahalla töissä. Sahalta kulki rautatiet, joilla kuljetettiin lautoja “tarhalle” sekä puujätettä poltettavaksi rantaan, “helvettiin”. Kun lautoja kuivattiin, niistä rakennettiin korkeita, tapuleiksi kutsuttuja rakennelmia. Heli kertoo niiden olleen hyviä piilopaikkoja lapsille leikeissään. Myös vaarallisia ne olivat ja lapsia kiellettiin kiipeämästä niihin, mutta kiellot unohtuivat porukassa leikkiessä. Tapulit eivät olleet sahalla ainoa vaaran paikka. Heli kertoo kiivenneensä sahan piippuunkin, sen sisäpuolelle muurattuja portaita pitkin. Todisteeksi ylös asti kiipeämisestä piti tilannetta seuranneille heiluttaa lakkia piipusta.
Lapset joutuivat jo hyvin varhain osallistumaan työntekoon. Seitsemän vuotiaana Heli muistaa olleensa mummun ja tädin mukana metsässä etsimässä katajapensaita, joissa on sinisiä marjoja. Siniset marja olivat kaksivuotisia ja ne kelpasivat apteekkiin ostettaviksi. Pensaista katkottiin puukolla oksia ja kun kori saatiin kerättyä täyteen, lähdettiin kotiin jatkamaan työtä. Mummu hieroi oksia pyykkilautaan niin, että marjat valuivat saaviin. Helin työnä oli poimia marjat saavista astiaan, jolla ne vietiin apteekkiin. Lapset keräsivät myös käpyjä, joita KPO osti. Jokaisen oli laitettava kortensa kekoon ja pienikin apu tuli tarpeeseen.
Eräänä kesänä Helin mummulla oli maton kutominen ja myös Helin oli määrä kutoa mattoa metri päivässä. Kaunis ja lämmin kesäpäivä houkutteli kuitenkin uimaan ja kuinka ollakaan, rannassa sattui olemaan tuttu mies parkkaamassa pöllejä. Niinpä Heli kysyi, saisiko hänkin kokeilla parkkaamista. Lupa tuli ja eipä muuta kuin parkkuurauta eli petkele käteen ja työhön. Parkki irtosi kevyesti ja Heli arvelee ehkä innostuneensa liikaa, sillä hän vetäisi petkeleellä polveensa, josta alkoi tulla verta ja paljon. Heli palasi nopeasti kotiinsa, kietoi matonkudetta haavan päälle ja yritti jatkaa maton kutomista. Mitkään rievut eivät verenvuotoa kuitenkaan pysäyttäneet. Niinpä Heli joutui menemään naapuriin hakemaan apua. Naapurin emäntä oli kyydinnyt Helin vinhaa vauhtia pyörän tarakalla lääkäriin. Haava oli ommeltu ja kotiin palattu rauhallisemmin polkien. Kotona ei oltu vihaisia siitä, ettei maton kutominen ollut edennyt sovitulla metrillä. Sitä Heli pystyi jatkamaan hetimiten, mutta uiminen jäi muutamaksi päiväksi. Rannassa Heli oli käynyt sanomassa parkkuukaverilleen, ettei hänestä ole pöllin parkkuuseen.
Sahanmäen rinteessä oli maakellari, jonka viimeisin käyttötarkoitus oli toimia ruumiiden säilytyspaikkana. Kellarin ohi kuljettiin ripein askelin. Siitä kertoessaan Heli muistaa myös kauhean onnettomuuden, josta ihmiset puhuivat pitkään. Sahanjohtaja Korpelan poika, Juhani nimeltään, oli kaverinsa kanssa värkännyt kotitekoisen pommin. Se oli räjähtänyt poikien käsissä ja Juhani kuoli.
Sahanmäellä poltettiin myös miiluja. Niitä paloi usein kolmekin yhtä aikaa. Miilut eivät saaneet palaa liekillä, vaan kytemällä. Siksi niiden päällä olevaa maata piti tampata tiukemmaksi tarkoitukseen tehdyllä, puisella työkalulla. Kytevä tuli ei saanut siten ilmaa niin paljon, että olisi roihahtanut liekkeihin. Miilujen takana oli iso varasto, johon miiluista saadut hiilet laitettiin isoihin laatikoihin ja lopulta paperipusseihin, jotka kuorma-autot sitten kuljettivat Sahanmäeltä eteenpäin. Miilu oli vaarallinen työmaa ja Helin serkku, isän veljenpoika, kuoli pudotessaan palavaan miiluun.
Kun laivoja tuli, valtavat pölkkypinot täyttivät Liipin rannan, mistä pöllilautta hinasi ne laivaan. Heli kertoo, että köyhyydessä pölkkyjä myös varastettiin polttopuuksi, lämmön lähteeksi kylmiin mökkeihin. Sattuipa niinkin, että kaksi emäntää tarttuivat samaan pölkkyyn, pinon eri päissä. Silloin illan hämärässä oli kuulunut kuiskaus: “Toveruus, toveruus.”
Helin mummu oli laivoilla kahvinkeittäjänä ja Heli usein hänen mukanaan. Heli sai merimiehiltä purukumia, mikä oli harvinaista herkkua. Heli keräsi purukumit mukiin ja jakoi niitä myös kavereilleen. Tuon ajan niukkuudesta kertoo sekin, että mummu säästi laivoissa keittämästään kahvista porot, jotka jaettiin sitten rannalla odottavien emäntien kesken. Porot käytettiin toistamiseen Sahanmäen ja Mäntyperän mökeissä. Niihin tarvitsi lisätä vain vähän omista kahveista.
Heli asui Sahanmäellä kolmessa eri rakennuksessa. Miilun mökistä Heli muutti “saunalle” tätinsä luo. Rakennuksessa oli asuinhuoneen lisäksi yleinen sauna ja pyykkitupa. Viimeisimpänä Heli asui kulkutautisairaalana toimineessa talossa. Sairaalasängyt olivat jääneet asuntoon ja sellaisen Helikin sai itselleen.
Heli muistaa Sahanmäeltä lukemattomia asioita. Sen, miten “tarhasta” tuli hyvä sienipaikka sahan toiminnan loputtua, rautateiden ja tapulien häviämisen myötä. Kangassieniä kasvoi siellä runsaasti ja moni suolasi niitä saavillisen talven varalle, ruuan jatkeeksi. Heli muistaa rimoista tehdyt laiturit, himankalaisittain möljät ja sen, miten Mäntyperän emännät kantoivat vuosia “tarhalta” puita helloihinsa. Monessa huushollissa kahvipannun alla paloi Sahanmäen rimoja. Helin muistoissa on myös Sahanmäelle asumaan tulleet Karjalan evakot, joilla oli valkoinen, komea kelkka. Heli sanoo sen olleen samanlainen kuin joulupukilla on korteissa. Sillä komealla kelkalla evakkolapset laskivat mäkeä, joskus myös yhdessä äitinsä kanssa.
Kun saha paloi, mummu herätti Helin yöllä ja lähetti hänet viemään tietoa tulipalosta toisiin mökkeihin. Sinä yönä väki kerääntyi katsomaan, miten liekit levisivät kuivassa tervaspuussa ja tuli tuhosi sahan. Palo oli niin valtava, että näkyi naapurikuntaan Lohtajalle asti.
Helin muistot Sahanmäeltä yltävät jopa kauemmaksi kuin hänen siellä asumaansa aikaan. Aiemmin toimineen lasipruukin jättämiä vihreitä lasinpaloja Heli on poiminut Sahanmäen kankailta yhdessä muiden lasten kanssa. Aikoinaan Sahanmäellä oli asukkaina venäläisiä sotilaita, joiden seurassa ollessaan Helin setä oppi pikkupoikana jonkin verran venäjää.
Heli muutti Sahanmäeltä pois vuonna 1962. Lapsuuteen Sahanmäellä Heli kokee kuuluvan paljon hyviä muistoja, vaikka aika oli köyhää ja olot hyvin vaatimattomat. Parhaita asioita Helin mukaan oli yhteisöllisyys, ihmisten aito välittäminen toisistaan. Elämä oli hyvin samanlaista joka mökissä ja yhteen hiileen puhaltamisen meininki oli suuri tuki kaikille. Helppoa ei ollut, mutta niinpä vain elettiin ja aina jollain tavalla selvittiin eteenpäin päivä kerrallaan.
Sahanmäkeen kytkeytyy todella paljon Himangan historiaa. Näkyvänä merkkinä jäljellä on enää yksi hirsirakennus ja korkea sahan piippu. Toivottavasti ne säilyvät jatkossakin. Lämpimät kiitokset Helille muistojen jakamisesta!
Samanlaisia muistoja kuin Helillä on Veikollakin Sahanmäestä. Samana vuonna syntyneenä ja miilunmäen kupeessa kasvaneena ja Väinö sedän tarinoita kuunnelleena muistot palaavat hänenkin mieleensä.
VastaaPoistaOlisipa kiva joskus Veikkoa näistä jututtaa ja kirjoittaa hänenkin muistoistaan.
Poista