MENNYT AIKA VANHOISSA VALOKUVISSA

Marraskuun tihkusateisessa, säkkipimeässä illassa kävelen siskoni kanssa isämme kotipaikalle, jota tällä kylällä on aina Pispaksi kutsuttu. Minulla ei ole tietoa, mistä tuo nimi tulee, mutta se on ollut niin kauan kuin muistan ja jo paljon ennen minua. Isovanhemmistamme puhuttiin lähes poikkeuksetta Pispan Elminä ja Väinönä. Ei juurikaan sukunimen mukaan Heikkilöinä. Mummu ja vaari asuivat Pispanmutkassa, sillä tie kaartaa melkoisen mutkan juuri Pispan kohdalla, Raumankarille nousevan mäen alla.

Olemme sopineet kummitätini kanssa, että tulemme katsomaan suvun vanhoja valokuvia. Ennen kuin alamme tutkimaan kuvia, meille tarjotaan hyvät kahvit. Kuvia on paljon. Irrallisina laatikoissa ja monessa albumissa. Osa kuvista on todella vanhoja, kuten kuva Lopotinrannasta ja sen ajan ihmisistä. Naiset pitkissä hameissa ja huivit päässä. Miehet lippalakeissaan ja saappaissaan. Ilmeisesti he ovat kuvan ottamisen ajaksi keskeyttäneet työn touhunsa, sillä kuvaaminen ei tuohon aikaan ollut jokapäiväistä puuhaa, vaan likimain kunnioitusta herättävä, tärkeä tapahtuma. Sen huomaa ihmisistä, jotka seisovat suorina paikoillaan, kasvot suunnattuna suoraan Pikkujoen vastarannalle. Siihen suuntaan, mistä kuva on otettu. Kuvassa olevien ihmisten jännitys välittyy heidän olemuksestaan.

 

Kuvien joukossa on monia, joita en ole aiemmin nähnyt. Yhdessä sellaisessa on ikuistettuna isäni lapsuuden perhe. Siis isovanhempani kahden vanhimman poikansa kanssa, joista nuorempi on isäni. Myöhemmin, vuonna 1938, isovanhemmilleni syntyi vielä kolmas poika. Hän sairastui ja kuoli nuorena, 18- vuotiaana. Hänen nimensä oli Esko ja hänestä löytyi monia kuvia. Yhdessä kuvassa iloisen näköinen poika istuu puuauton ratissa ja hänen takanaan on saman auton kyydissä toinen poika. Kuvan takana on teksti: Esko Heikkilä ja Esa Tilus vuonna 1948. Naapureina asuneet pojat ovat ilmeisesti yhdessä rakentaneet puuauton leikkeihinsä.

 

Palaan vielä isäni lapsuusperheen kuvaan ja siinä oleviin ihmisiin. Jo mainittujen lisäksi kuvassa on myös mummuni äiti, Lusiina Märsylä ja hänen vierellään nuori neiti, Aino Märsylä. Hän oli mummun veljentytär, joka jäi orvoksi vain vuoden ikäisenä ja Lusiina otti hänet hoiviinsa. Aino olikin aina Heikkilöiden perheenjäsen. Hyvin läheinen ja rakas meille kaikille koko elämänsä ajan.

 Aino asui Pispan talon kohdalla, tien toisella puolella. Hän piti talossaan matkustajakotia. Työmaille näille seuduin tulleet työmiehet majoittuivat Ainolla. Joskus oli asukkaita ulkomailta asti.  Matkustajakodin palveluihin kuului ilman muuta ruoka ja kahvit leipomuksineen. Ainolta tilattiin kahvit ja voileivät myös kokouksiin kunnantalolle. Muistan Ainon joskus harmitelleen, ettei hän pitänyt tuohon aikaan vieraskirjaa. Siihen olisi kertynyt nimi poikineen ja varmasti myös monenlaisia tarinoita. Vieraskirjasta löytyisi sen ajan julkisuuden henkilöitäkin, kuten Tapio Rautavaara ja Esa Pakarinen, jotka yöpyivät Ainolla kiertäessään maata ja viihdyttäessään kansaa iltamakiertueillaan. Näin muistan Ainon kertoneen.

Ainolla ei ollut omaa perhettä, mutta kuvia katsellessa huomaa, että lähes jokaisessa kuvassa hänellä on lapsi tai kaksi sylissään. Aino rakasti lapsia ja huomioi heidät aina erityisesti. Toinen asia, mitä hän rakasti, olivat kukat. Ainon piha olikin aina kesäisin kaunis ja kukkia tulvillaan. Myös sisällä kukat menestyivät ja kukkivat kauniisti Ainon hyvässä hoivassa.

Minä (oikealla) Ainon sylissä serkkuni Sannan kanssa. Takana seisomassa isosiskoni Helena. 

                              

                    Aino asioillaan   

ja kotipihallaan vuonna 1966.

Vanhat valokuvat kertovat historiaa ja elämäntarinoita. Näissäkin kuvissa olevilla ihmisillä on jokaisella ollut omat elämän tapahtumansa ja niiden merkitykset, jotka ovat tehneet heidän elämästään juuri tietynlaisen. Kiehtova ajatus.

Valokuvien katselu vie huomaamatta muistoihin ja synnyttää paljon tunteita. Pyhäinpäivän kynnyksellä oli vallan sopiva hetki katsella suvun vanhoja valokuvia ja niiden myötä muistella rakkaita ihmisiä, jotka eivät enää ole kanssamme täällä, mutta muistossa vahvasti läsnä. Viimeisessä kuvassa mummu ja vaari kotinsa edustalla. Juuri sellaisina kuin heidät muistan. 

Muistorikasta pyhäinpäivää.  

                                                        - Jaana