EI MENNYT KUIN STRÖMSÖSSÄ

Elämä vastustaa silloin tällöin. Milloin isommin, milloin pienemmin, mutta jokaiselle riittää vuorollaan. Joskus tällaiset vastustamiset, ne pienemmätkin, muuttavat suunnitelmia. Minulla oli ajatus nautiskella täysillä tästä alkaneesta syyslomaviikosta ja suunnitelmia sen varalle oli valmiina. Vaan toisinpa kävi. Reilu viikko sitten sattui odottamaton tapaturma, jonka seurauksena olen ollut rampa ja melko toimintakyvytön. Olen ehtinyt hyvin tuumailla, miten liikuntarajoitteisuus todellakin rajoittaa arkipäiväisistä asioista suoriutumista kotioloissa, puhumattakaan liikkumisesta kodin ulkopuolella. Syyslomaviikon suunnitelmat eivät siis menneet kuin Strömsössä ja vaellukset Helvetinjärven tai Seitsemisen kansallispuistoissa jäivät odottamaan parempaa aikaa.

Jotain suunniteltua pystyin sentään toteuttamaan. Podettuani kipeää kinttua viikon ajan pystyin jo matkustamaan autossa, kunhan tyynyillä varustettuna pysyin takapenkillä, missä sain vaihdella asentoa sopivin väliajoin. Matkustamisen ansiosta pääsin viime viikonloppuna pitkästä aikaa teatteriin ja pystyin myös nauttimaan esityksestä, sillä niin hyvin istuminen jo onnistui särkylääkkeen turvin.  

Maiseman vaihtaminen teki hyvää. Se toimi mainiosti valopilkkuna tässä syksyn pimeydessä. Toki harmittaa, etteivät hyvät suunnitelmat tavoittaneet toteuttamista, mutta loppupeleissä tämä on kuitenkin pientä. Lomaviikko sujuu nyt kotioloissa mukavasti laiskotellen. Nyt on aikaa juuri niille asioille, jotka tuppaavat jäämään aina viimeiselle sijalle, tärkeämpien ohittaessa ne.

Eilen kauniissa syyssäässä tein kävelylenkin, aivan hissukseen kulkien. Oli ihanaa, vaikka kävelyvauhtini oli tuskin puolet tavallisesta. Syksy oli riipinyt puista viimeisetkin lehdet ja maisema tuntui kovin avaralta, kun oksat kurkottelivat paljaina joka suuntaan. Pihlajien lehdettömillä oksilla hehkuivat punaisina marjat. Vielä riitti linnuille syötävää. Lehdet kahisivat mukavasti jalkojen alla. Joutsenet kerääntyivät laumoina pelloille ja rannoille. Valmistautuvat kaiketi muuttomatkaan ja huutelevat lähtölaulujaan.

Nyt on se aika vuodesta, jolloin luonto ei kauneudellaan häikäise. Kun tänä aamuna avasin verhot, maa oli valkoinen. Yöllä oli satanut lunta. Kun lämpötila yöpakkasen jälkeen nousi plussan puolelle, sade muuttui vedeksi ja luminen maa märäksi solskuksi. Kaikki ympärillä oleva on harmaata, mitäänsanomattoman ja tylsän tuntuista. Suomessa tämä toistuu joka vuosi. Kun syksyn kaunis ruska väreineen jää taakse, on edessä tämä märkä harmaus. Aina sama juttu. Sen tietää, mutta silti se tuntuu jollain tavalla yllättävän, että taas se on tässä. Kummallista.

Talvi tekee tuloaan hiljalleen. Nyt voi antaa itselleen aikaa oleiluun. Sytyttää pari kynttilää ja kuunnella syystuulten puhallusta. Katsella vihmovaa vesi- ja räntäsadetta ikkunan läpi samalla, kun nauttii kupposen kuumaa hyvän pullan tai muutaman suklaapalan kera. Mikäpä on ollessa. Ulkoilemaankin pääsen toivottavasti pian taas reippaammin, kunhan vielä kovin mustanpuhuva kinttuni alkaa vähitellen vaihtamaan väriä ja parantumaan. Sitä odotellessa.

                                                                - Jaana